Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.

Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.