Kuolemaa kohti mennään

Pelosta riittää puhumista, se kun on tunteista selvästi aktiivisin ja usein jopa ylityöllistetty yhteistyössä vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Muistatteko lapsena, miten hetkessä saatiin mieliala jännittyneeksi tai jopa kauhun partaalle, kun kerrottiin kummitusjuttuja ja "tositarinoita" kuolleista ihmisistä, jotka tuntuivat saavan aikaan vaikka mitä omituista?

Kuolema lopullisuudessaan on kiehtonut ihmismieltä kauan. Rakkauden ohella kuolema ja sen kohtaaminen on siivittänyt taidetta kaikilla sen osa-alueilla. Omalle verkkokalvolle nousevat nopeasti Hugo Simbergin kuvataideteokset Kuoleman puutarhasta, jossa veikeät ja ilmeikkäät luurangot hoitavat kaunista puutarhaansa kuoleman jälkeen ja odottelevat sinne lisää väkeä samoihin puuhiin. Teema on kiehtonut Simbergiä kovin, koska esim. Tampereen tuomiokirkon maalaukset kertovat aiheesta kuoleman molemmin puolin. Teoksessa Haavoittunut enkeli kuoleman voi aistia lähestyvän, koska paareilla kannettava enkeli on haavoittunut ja taustalla vaanii uhkana sekä sota että nälänhätä. Kirkon alttaritaulussa ollaan taas kuoleman toisella puolella, ylösnousemuksen parissa ja jostain haudan takaa, välitilasta nousee sieluja ihmishahmossa taivaan touhuja katselemaan. Kuoleman voima suhteessa ihmiseen on suuri ja lopullinen, se tietää yleensä tuskallista luopumista ja suurta surua. Tästä hyvänä kuvauksena Akseli Gallen-Kallelan teos Lemminkäisen äiti, josta voi aistia surun lisäksi myös kunnioitusta itseään suurempaa voimaa kohtaan.

Miksi sitten tartuin tänään kuolema-aiheeseen?

Mikä minua siinä pelottaa? Vai pelottaako?

Olen kohdannut kuoleman tähän ikään mennessä jo monesti. Ensin se vei suuren rakkauteni, kasvatti-isäni Edvartin minulta. Tuli syöpä ja tappoi alle viisikymppisen miehen. Pienen, kuusivuotiaan tytön käsityskyky ei vielä ymmärtänyt tilanteen musertavuutta ja sitä, miten se koko jäljelle jäävän perheen elämään vaikutti. Olin tuon miehen silmäterä ja sydämessäni on aina sen hymyn kokoinen paikka tyhjänä. Sitten samasta syystä, ollessani kaksikymppinen, lähti läheinen ystäväni, ex-mieheni sisar jättäen jälkeensä suuren, osin vielä tänäkin päivänä käsittelemättömän surun. Sitä kuolemaa ei voinut hyväksyä; nuori, alle kolmekymppinen perheenäiti tempaistaan täältä meidän keskuudestamme jonnekin tuonpuoleiseen. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta eikä oikeudenmukaiselta se kuolema. Näitä tuntoja Lauri Tähkä sanoittaa hyvin laulussaan "Sinä olet minun". Siinä ilmaistaan vihaa jollekin, joka tuntuu säätelevän tätä elämän pituutta kovinkin julmilla otteilla. Sitten lähti kasvatti-äiti, vain kahta kuukautta ennen esikoiseni syntymää, mitä hänkin odotti kovin. Siihenkään ei ollut vastaansanomista, piti vain pärjätä sekä surun että ilon ja elämänriemun kanssa yhtäaikaa. Kuolema on vienyt käsivarsiltani myös ihan minulle ennestään tuntemattoman ihmisen, satuin vain olemaan läsnä hänen lähtönsä hetkellä.

Olen siis nähnyt ja kokenut kuolemaa, kuten ihan jokainen näille kymmenille ehtinyt. Nuo kokemukset ohjautuvat ulkoapäin; joku muu kuolee, en minä. En kuvittele olevani kuolematon, mutta eihän sitä nyt vielä tässä iässä, alle kuusikymppisenä tarvitse ajatella. Olen perusterve ja eliniän odotekin on noussut jonnekin 85-vuoden tietämille. Teräslady Aira Samulinkin ehätti 96-vuoden ikään ennen menehtymistään aivoverenvuotoon. Näin ajattelin näihin päiviin saakka, kunnes minut pysäytti oma tyttäreni kysymyksellään siitä, olenko jo tehnyt tarvittavia asiakirjoja valmiiksi kuolemaani ajatellen.

En ole tehnyt, en.

Miksi en?

Siksi, että oman kuoleman pelko pidättelee ajatuksia ja nostattaa ahdistavia tunteita. Asiakirjojen laatiminen omaa kuolemaa ajatellen tuntuu jotenkin lopulliselta, ihan kuin ympyrän sulkeutumiselta. Sitten kun sen on tehnyt, jäljellä ei ole enää mitään, vain sen kuoleman odottamista.

Tässä kohtaa piti todenteolla ottaa omat opit käyttöön ajatusten uudelleenmäärittelystä. Otin järjen käteeni ja työnsin tunteen hetkeksi syrjään. Lupasin sille tunteelle, että palaan siihen kyllä, mutta ensin pitää saada käytännön asiat pois päiväjärjestyksestä. Laadin asiakirjan omaisilleni, jossa kerron kaiken olennaisen, mikä helpottaa heidän työtään kuolemani jälkeen. Yllättävän monta asiaa siihen sai kirjata alkaen kuolemaa edeltävästä hoitotahdosta aina muistotilaisuuden järjestämiseen saakka. Pankkiasiat, laskut, IT-asiat, avaimet, kuolemasta ilmoittamiset, monta käytännön asiaa, joiden kanssa on vain tehtävä töitä, että ne hoituvat. Oman tahdon ilmaisun myötä tunsin ahdistuksen helpottavan. Asiakirjan aloittaminen oli vaikeaa mutta loppua kohti ajatus selkeni ja kirjoittaminen sujui lopulta minulle tuttuun tyyliin helposti ja vaivattomasti.

Mitä prosessin aikana tapahtui?

Kohtasin oman kuolemanpelkoni silmästä silmään. Tajusin Chisun Kriisit-biisin sanoin että: "kuolemaa kohti mennään jokaikinen" ja se ei minun kohdallani ole sen kummempi poikkeus. Asia muiden joukossa. Kun käytännön asiat ovat paperilla siistissä järjestyksessä, voin hyvillä mielin keskittyä elämään, joka ikinen päivä.

Terve kuoleman pelko pitää meidät hengissä muistuttaen elämän rajallisuudesta monin eri tavoin joka päivä. Tarpeet ruuasta ja juomasta, lämmöstä ja turvasta saavat meidät toimimaan ja jos niiden tarpeiden täyttymistä jokin uhkaa, kuoleman pelko pitää huolen siitä, että muistamme ne taas. Pikkunälkä muuttuu hetkessä liskoaivojen hallitsemaksi "en-selviä-tästä- hengissä" -kaaokseksi ja kohta huomaamme ahmivamme evästä kaksin käsin. :-)

Kuoleman pelko osaa esiintyä myös epäterveenä tapana tuhota elämää. Paradoksaalista kyllä, elämän liekin sammuttaminen omin voimin on yksi kuoleman pelon oireista. Silloin kuolema saa ajatuksissa "pelastajan" roolin, siitä tulee pakokeino, väylä ulos jostain, jota ei voi kestää tai sietää. Kuoleman pelko naamioituu Elämän peloksi ja näin ihminen tulee virittäneeksi itse itselleen ansan, joka johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin ja tekoihin, usein myös kuolemaan. Taustalla sietämättömässä olossa ovat aina käsittelemättömät, aitajuiset tunteet ja niihin jatkuvasti tapahtumien muodossa osuvat triggerit. Se uuvuttaa ja masentaa, elämästä katoavat kaikki värit, edessä on vain sameata ja harmaata huttua. Tunteiden suosta ei tunnu olevan ulospääsyä ja koska ympäröivä maailma ulkopuolella on täynnä uhkia ja kurjia tapahtumia, oma sisäinen maailma käpertyy hakemaan pelastusta kuolemasta.

Kuoleman lopullisuus ja siihen liittyvä ajattelu "tuonpoleisesta" kiehtovat ihmismieltä jatkuvasti. Kirkko eri uskontokuntineen on jakanut lohtua kuulijoilleen jo tuhansia vuosia sisällyttäen oppiinsa myös eettistä filosofiaa hyvästä elämästä. Paratiisiin pääsee, kun elää oppien mukaan, vastapainona tietenkin pahan voimat ja uhkakuvat helvetin lieskoista. Näillä mielikuvilla ihmiskuntaa on ohjailtu jo tuhansia vuosia ja se kertoo kuoleman pelon voimasta. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan tuon oman elämänsä rajallisuuden kuka milläkin tavalla. Minulle se tuli tyttären sinänsä ihan viattoman kysymyksen muodossa.

Vuoropuhelu olisi voinut mennä jotenkin näin:

-"Äiti hei, oootko sä miettinyt, että sinäkin kuolet joskus?"

-" Minäkö?"

- Ootko miettiny sitä, miten me, sun lapset, sitten hoidetaan sun asioita, kun ei ole tietoa, miten niitä pitää hoitaa?"

-"No nytkö siihen pitää ryhtyä, enhän minä ole nyt kuolemassa, en edes sairas tai mitään, miksi näin pitäisi just nyt toimia?"

-"Ehkäpä just siksi. Sinä olet nyt terve ja elämässä on kaikki hyvin. Nyt sinulla on tilaisuus miettiä, mitä tahdot ja osaat sen ilmaista myös meille."

Kiitos rakas ja viisas tyttäreni! Minä tarvitsin tämän pysäytyksen kohdatakseni itseni ja sen mitä kuoleman kohdatessa tahdon. Nyt se tahto on kirjattu paperille ja tekin sen veljesi kanssa tiedätte.

Pelottava, rajoittava pelko

Lokakuun tunneteemaksi jäi ydintunteista viimeinen eli pelko.

Minulla meni itseasiassa kaksi viikkoa kuukauden alusta miettimiseen, miten tätä aihetta lähestyisin, miten rajaisin ja mitkä näkökulmat nostaisin esiin tuodakseni esiin oleellisen. Aihe on laaja ja selkeästi minua pelotti tarttua siihen. 

Miksi epäröin?

Miksi pelkäsin?

Pelon tehtävänä on varoittaa ihmistä kaikesta vaarallisesta ja estää vaarallisten asioiden toistumista. Se varoittaa asioista, joista  aiemmin on koitunut joko fyysistä tai psyykkistä vaaraa. Asioista, joista tiedetään koituvan uhkaa terveydelle, asioista jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä ja sanomatta. Lista on pitkä ja täysin mahdoton muistaa tietoisella mielellä. Siispä avuksi tarvitaan myös alitajunta, jonka syövereissä on muistissa tähänastisen elämän kaikki tunteet ja kaikki tapahtumat. Ihan kaikki.

Jokaisen oma, henkilökohtainen "virheloki" sijaitsee oman mielen syövereissä eikä kahta samanlaista tietokantaa ole. Minun mieleni syövereistä löytyy vikakoodia mm. uskottavuuden kohdalta. Sinne on taltioitu tieto, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä, joku muu tulee kertomaan minulle, että olen väärässä. En ole tarpeeksi koulutettu, minulla ei ole pätevyyttä ja että esilletuomani ajatukset ovat huuhaata, eivätkä ne perustu tutkittuun tietoon.

Siksi ajatusteni esilletuonti ja niiden julkaiseminen tuntuu vaikealta ja tällä kertaa jopa mahdottomalta. Pelko tunteena siis toimii ja toimittaa perustehtäväänsä minussa.

Kuinka näin on päässyt käymään?

Olen aina ollut innokas oppija. Oppiminen on ollut minulle helppoa ja vaivatonta. Olen looginen ajattelija ja luon johtopäätöksiä nopeasti tarkistelematta asiaan liittyviä faktoja tai muuttujia sen kummemmin. Se on johtanut siihen, että aina kun olen "luonut" jotain omaa, se on ollut jonkun mielestä väärin luotu. 

Esimerkkinä pitkään tekemäni karaokevalmennus. Loin vuosia sitten itselleni ammatin, jossa luotsaan karaokeharrastajia eteenpäin neuvoen mm. laulutekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Tämä oli alkuun laulupedagogien mielestä täysin väärin, näin ei voi toimia, koska minulla ei ole laulupedagogin pätevyyttä. Sain paljon kritiikkiä toiminnastani eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Koin hylkäämisen pelkoa enkä ole vieläkään uskaltanut pitää ääntä osaamisestani pahojen puheiden pelossa.

Toinen esimerkki on tuore ja liittyy lyhytterapiaan. Valmistuttuani lyhytterapeutiksi aloin mainostaa osaamistani verkossa. Sain vastaani kyseenalaistamista ja kritiikkiä koulutukseni tasosta ja siitä, millaista terapiatyötä lyhytterapeuttina on soveliasta tehdä. Pätevyyttäni toimia terapeuttina epäiltiin ja koko ammattikuntaa herjattiin vääräuskoisiksi, kalliilla koulutetuiksi keittiöpsykologeiksi.

Taas vetäisin liinoja kiinni, en enää uskaltanut markkinoida somessa ja aloin vältellä lyhytterapeutti-nimikkeen käyttöä, vaikka siitä hetkestä, kun sen oikeuden sain, on vasta vajaa vuosi aikaa.

Pelkohan se siellä taustalla toimii ja rajoittaa tekemisiäni. Tarkkaan ottaen hylkäämisen pelko.

Jokaiselle pelolle on olemassa juurisyy.

Niinpä tarvitsen nyt tarkastella omaani.

Juuret ulottuvat sananmuksesti syntymääni saakka. Minut on heti syntymäni jälkeen hylätty ja annettu lastenkotiin kasvamaan. Sieltä olen päässyt sijaisperheeseen puolitoistavuotiaana ja saanut itselleni äidin, isän ja isoveljen. 

Muistan varhaislapsuudestani muutaman tapahtuman, jossa hylkäämisellä "uhattiin" pientä tyttöä. Vakavin näistä uhkista oli äidin sanat, kun hän kiukutteluuni kyllästyneenä tokaisi: "kuule Enja, kun siellä lastenkodissa olisi ollut monta muutakin tyttöä vailla kotia."

Sanat saivat aikaan ajatusketjun:

- en saa kiukutella

- minun täytyy olla kiltisti

- kenellekään ei saa tulla vuokseni paha mieli

- minun täytyy yrittää kovemmin olla kiltti

- minun pitää olla parempi kuin ne muut tytöt siellä lastenkodissa 

Tämä hylkäämisen uhkaan liittyvä pelko on ohjannut elämääni siitä saakka ja  kokemuksia hylkäämisistä on tullut matkan varrella tietysti lisääkin.

Pienelle lastenkodista tulleelle tytölle tuo hylkääminen olisi ollut katastrofaalista, kuten kenelle tahansa pienelle lapselle. Niinpä kehitin jo varhain ajatusmallin siitä, että otan selvää ja opettelen asiat, teen kaiken mihin ryhdyn, niin hyvin kuin osaan. Nopea oppimiskykyni viitoitti alkanutta tietä ja niin olen koko ikäni johtanut itse itseäni kuuntelematta juurikaan muiden oppeja ja ajatuksia, seuraamatta ketään tai ottamatta kenestäkään mallia.

Näin toimiessani olen usein ylittänyt oppineisuuden rajoja olematta kuitenkaan oppinut ja tästä minua on kritisoitu oikeastaan koko aikuisikäni.

Tästä yhtälöstä on seurannut hylkäämisen pelon aiheuttama tunnelukko, joka rajoittaa ja osin estääkin ajatusteni esiintuontia julkisesti. 

Kuten huomaat, blogini muodossa olen lähtenyt murtamaan tuota lukkoa. Kohtaan pelkoni kirjoittamalla siitä ja toivon tietenkin, että minua ei hylätä eikä tilalleni haeta jotain toista. Järjen ja ajatusten tasolla tiedän, että kukaan ei tule minua hylkäämään, mutta pelko sisälläni on toista mieltä. Sillä on uhkasta todellisia kokemuksia ja sen tehtävänä on muistuttaa minua niistä kokemuksista. 

Pelko ei unohda.

Sillä on myös tehokkaat työkalut tukenaan:

- Se rajoittaa.

- Se estää.

- Se lamauttaa.

- Se saa nopeasti taistele/pakene -reaktion aikaan kehossa.

- Se ei luovuta vaan uuvuttaa.

- Se keksii syyt ja mustamaalaa seuraukset 

- Se tekee kaiken voitavansa, että uhka ei toteutuisi.

Pelolla on ydintunteista eniten töitä. Se on jatkuvassa tarkkailuasemassa valvomassa tapahtumien kulkua aistien kautta.

Mikä tahansa ärsyke, mikä muistuttaa menneestä uhasta tai vaarasta saa sen aktivoitumaan ja ottamaan muut tunteet hallintaansa. Se liittoutuu herkästi häpeän ja vihan kanssa ja yhdessä ne saavat paljon pahaa aikaan. Ihmiseltä voi mennä työ- ja toimintakyky pelkästään pelkojen vuoksi. Stressi, unihäiriöt, riippuvuudet, syömishäiriöt, autoimmuunisairaudet ovat usein syntyneet käsittelemättömien tunteiden myötävaikutuksella. Pelko johtaa usein tätä oireiden orkesteria, jonka sointi on kakofoninen ja täynnä riitasointuja.

Kuitenkin; pelko on "vain" tunne, siinä missä muutkin tunteet. Se on hyvä oppia tunnistamaan itsessään ja elämään sen kanssa rinnakkain eikä jatkuvassa sotatilassa sitä vastaan. Sen perustehtävä on suojella ja varoittaa vaaroista, niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin ja sen se tekeekin ihan huolella. Meidän tehtävämme on oppia tunnistamaan pelon nostattamat ajatukset ja oppia myös ohittamaan niitä tarpeettomana "ajatushälynä". Suurin osa ajatuksista ei ole relevantteja eivätkä lainkaan sopivia tähän hetkeen.

Minäkin painan taas hetken kuluttua "Julkaise"- painiketta tietäen, että kukaan ei minua hylkää tämän tekstin takia, vaikka kritiikkiä ja eriäviä mielipiteitä taas saankin luettavakseni.