Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja

Elokuun tunneteemaksi valitsin ydintunteista vihan. Se on tästä ydintunne-perheestä se tunne, jota kavahdetaan, jota pidetään piilossa mahdollisimman pitkään. Siihen suhtaudutaan oudoksuen, sitä pelätään, usein myös hävetään.

Normatiivisen, (lue: kiltiksi ja hyvinkäyttäyttäytyväksi opetetun) ihmisen tunneilmaisuun sitä pidetään aivan liian aggressiivisena ja sopimattomana. Se aiheuttaa ihmissuhteisiin paljon ongelmia esiintymällä joko aktiivisena tai passiivisena.

Viha käyttää kehoa välikappaleenaan taitavasti. Siinä missä suru lamauttaa toiminnot ja nostattaa kyyneltulvan, vihan keinona on sumentaa muu, rationaalinen ajattelu ja keskittää ihmisen koko energia vastustajan tuhoamiseen. Siinä väistyy nälkä ja jano, vireystila nousee tappiin ja koko keho valjastetaan vihan käyttöön voimakkaan adrenaliinituotannon avulla.

Pistää vihaksi.

Ärsyttää.

Suututtaa.

Raivostuttaa.

Vituttaa.

Vihan kuohunnassa tapahtuvat harkitsemattomat ylilyönnit, fyysiset ja psyykkiset väkivallanteot, tappelut ja tapot.

Tämä vihan aktiivinen äärilaita saa ihmiset pelkäämään ja kavahtamaan omia vihan tunteitaan. Kukaan ei halua kontolleen väkivallan tekoja, ei tekijänä eikä kokijana. Mutta niin vain tapahtuu.

Joka päivä jossain viha kuohahtaa ja teot puhuvat puolestaan. 

Jotta vihan toimintamekanismia voisi ymmärtää edes jollain tasolla, on tiedettävä mikä on vihan perustehtävä.

Se on omien rajojen puolustaminen. 

Rajat asetetaan niiden arvojen ympärille, mitkä itsekullekin tuntuvat merkitykselliselle.

Otetaanpa tähän pari käytännön esimerkkiä:

1. Seisot kaupan kassajonossa, jono ei tunnu liikkuvan mihinkään, tunnet kärsimättömyyttä ja juuri silloin joku tulee takaasi ja kiilaa jonossa eteen. Suutut ja vihan tunne kertoo,  että tämä ei ole oikein. Puolustat oikeuttasi pitää oma paikkasi jonossa sanomalla etuilijalle, että ei käy, tämä ei sovi, minä olin ennen sinua. Viha antaa energian toimintaan eli itsesi ilmaisuun. Kun tilanne menee ohi, vihan tunne laantuu nopeasti ja hetken kuluttua et enää muista tapahtunutta, se ei jää vaivaamaan, koska olet purkanut sen ulos. Yksinkertaista, eikö totta? 

2. Otetaanpa seuraavaksi vähän monimutkaisempi esimerkki.

Pariskunta viettää iltaa kotona ja yks kaks ilmapiiri sähköistyy, toinen osapuolista raivostuu silmittömästi toiselle, alkaa huutaa ja käyttäytyy aggressiivisesti. Näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, on syöty hyvin, tiskattu astiat ja molemmat selaavat rauhassa kännykkäänsä.

Mitä on tapahtunut?

Tässä yksi skenaario:

Kännykän selaaminen eli eristäytyminen omaan yksityisyyteen on toiminut triggerinä hylkäämisen pelolle. Hylkäämisen pelko puolestaan aktivoi mustasukkaisuuden ja kutsuu apuun myös vihan. Tässä tunnesopassa onkin siis jo useampi osatekijä. 

Kaikki lähtee liikkeelle arvoista. Arvona esimerkissä toimii luottamus kiintymyssuhteeseen/rakkauteen ja sillä on kokijalleen korkea merkityksellisyys

- Mustasukkaisuus syntyy oman mielen sisäisestä epävarmuudesta, olenko kiintymyksen/rakkauden arvoinen ja toisen ihmisen toiminta toimii sille peilinä. 

-puolison kännykän selaaminen saa aikaan epävarmuuden: mitä ruudun takana on meneillään? 

- Hylkäämisen pelko nostaa esiin uskomuksia ja vääristyneitä ajatuksia pettämisestä.

- Viha nousee puolustamaan omaa arvoa (luottamus)  ja hyökkävä käytös hoitaa itseilmaisun.

Näin tunneketju toimii yksinkertaistettuna.

Edelliset esimerkit valottavat aktiivisen vihan toimintaa terveellä ja epäterveellä tavalla. Tilanne kaupan kassalla purkaantui nopeasti eikä jäänyt mieleen kuormittavaksi tekijäksi mutta toisen esimerkin pariskunnan parisuhde ei voi hyvin. Siinä on ongelmia purkamattomien/tunnistamattomien  tunteiden takia. Aktiivisen vihan tunnistaa helposti, mutta kun kysessä on useamman tunteen kombinaatio, erottelu ja syy-seuraussuhteiden havaitseminen onkin jo työläämpää.

Mutta entäpä sitten, kun viha ei purkaannukkaan vaan koteloituu mielen sisällä passiiviseksi vihaksi?

Tästäkään ei yleensä hyvää seuraa.

Muuttuakseen passiiviseksi vihan tunnetta on pitänyt tukahduttaa pitkään.

Usein kysessä on epätasa-arvoinen fyysinen tai psyykkinen valta-asetelma. 

Lapsi/vanhempi -suhde. 

Heikko/vahva voiman tai vallankäyttösuhde

Alainen/johtaja -suhde

Toiminta näkyy lähisuhteissa kaltoinkohteluna, työpaikalla kiusaamisena, koulussa kouluväkivaltana, organisaatioissa ja uskontokunnissa epätasa-arvoisena kohteluna jne. Tyypillistä kaikille esiintymille on, että alisteisessa asemassa oleva uhri vaikenee ja tekijä joko toimii tietoisesti tai ei välttämättä edes tiedä loukanneensa uhrin rajoja.

Kun näitä tilanteita ei osaa/ ei voi purkaa terveen vihan avulla, epäoikeudenmukaisuuden tunne patoutuu ja mieli lähtee tietoisesti tai alitajuisesti hakemaan oikeutusta kokemalleen vääryydelle.

Rajuimpia ääriesimerkkejä patoutuneen, passiivisen vihan esiintulosta ovat joukkosurmat, jotka toteutetaan koston hengessä. Tekijä on hautonut kostoaan pitkään ja sisäinen vihan tunne antaa siihen sekä oman, henkilökohtaisen oikeutuksen, että energian toteutukseen.

Viha voi kääntyä myös itseään vastaan, jolloin ihminen alkaa hitaasti tuhota itseään ajatellen sen olevan oikein vaikka vihan varsinainen kohde on ihan joku muu.

Itsetuhoinen viiltely, syömishäiriöt, raju päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttö, pakkomielteinen asioiden toistaminen ja itsensä rääkkääminen kertovat omaa kieltään patoutuneesta, passiivisesta vihasta. 

Näkyvin ja arkisin passiivisen vihan muoto on kuitenkin negatiivisten ajatusten esiintuonti

- nalkuttamisena

- pahantahtoisena juoruiluna

- toisten syyllistämisenä ja mustamaalaamisena

- panetteluna ilman syytä

- ilkeilynä ja piikittelynä

- negatiivisten asioiden esille tuontina tarkoitushakuisesti

Passiivinen viha on jäänyt tunnistamatta ja oman mielen sisällä vaikuttava arvottomuus tai huonommuus ja pelko sen näkyväksi tulemisesta saa suun käymään ja vihan tuottamaan myrkkyä ympäristöönsä.

Tämä vihan muoto on kuin suuri, huohottava hämähäkki monine jalkoineen kutomassa verkkoa jokaisen lähelle osuvan ansaksi.

Hämähäkki tarraa kiinni jokaiseen, joka takertuu verkkoon, myrkyttää yksilön ja tämän lähiympäristön ilkeilyllään saadakseen itselleen energiaa voida paremmin. Saatu energia tosin pitää hämähäkkiä hengissä vain hetken ja niinpä saaliiksi on saatava aina uusia, hyväuskoisia ihmisiä, jotka antautuvat tietämättään passiivisen vihan myrkytettäviksi.

Narsismi on muotisana, enkä pidä siitä, että kaikki ikävä ja huono käytös leimataan narsistiseksi. Näen mieltä myrkyttävän käyttäytymisen yhtenä passiivisen vihan ilmentymänä ja sellaisenaan se on vielä kaukana narsismista. Mutta jos siihen lisätään loputtoman ihailuntarpeen lisäksi manipuloinnin tahto ja taito, empatiakyvyn puute ja halu vahingoittaa toista tieten tahtoen yleensä koston nimissä, aletaan olla jo lähellä diagnosoitavaa narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kuten huomaat, vihalla on monet kasvot.

Terveenä esiintyessään se puolustaa arvojasi toista osapuolta kunnioittaen ja määrätietoisesti. Se on hereillä juuri oikealla hetkellä ja toimii etujesi mukaisesti,  kuten asianajaja puolustaessaan päämiestään oikeudessa.

Mutta epäterve viha, joka on tukahdutettu ja sen olemassa olo on kokonaan kielletty, saa aikaan monenmoista pahaa. Tämä selittää sen, miksi viha halutaan vaientaa ja pitää piilossa ja pimeässä. 

Olisiko jo aika kohdata vanhat kaunat ja eripurat, käsitellä ne terveesti ja vapauttaa viha-energia sille kuuluvaan tehtävään nykyhetken arvojen ja rajojen puolustajana?

Muutkin mokaa

Häpeän kasvot tunnetaan useimmiten mokista. Hölmöilystä, virheistä ja etenkin syyllisyydentunnosta.

 Pauli Hanhiniemi kuvaa hyvin laulussaan "Muutkin mokaa" häpeän yksilöllisyyttä, sitä miten tunteen kanssa on vaikea tulla näkyväksi muille. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu paremmalta kuin oman häpeäntunteen myöntäminen ja esiin tuominen.

Virheitä piilotellaan niin itseltä kuin muiltakin, joskus äärimmäisyyksiin saakka. Olinko väärässä, teinkö väärin? Sata syytä ja selitystä silottelemaan omaa polkua.

Usein selitysten verkkoon on saatava mukaan muitakin, että oma uskottavuus syyttömyydestä säilyy.

Rehellisyys vaihtuu valheeksi ensin itselle ja sitten muille.

En se minä ollut.

Se oli sinun syytäsi.

Kaiken takana piilee häpeä.

Tieto oikeasta ja väärästä.

Tunne omasta rehellisyydentunnosta, joka muistuttaa siitä toiminnasta, mikä ei ole omien arvojesi mukaista. 

Eikä se vaikene koskaan.

Se ei väsy eikä unohda.

Hanhiniemi jatkaa laulussaan kohti armollisuutta. Hän antaa luvan itselleen ja muille huomauttaa mokista ilman, että hän suuttuu tai loukkaantuu. Laulussaan hän myös korjaa asennettaan häpeään. Sen ei tarvitse olla "haudanvakavaa", hän tuumii.

Tätä armollisuutta me tarvitsemme ihan jokainen. Mikään ei ole haudanvakavaa, kenenkään ei tarvitse kuolla tai piiloutua muulta maailmalta sen takia.

Tunteilla on ihmeellisiä supervoimia ollakseen niinkin näkymättömiä kuin ne ovat.

Ne mm. saavat aikaan lukkotiloja, jossa toiminta pysähtyy ja kaikki aiemmat kokemukset ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Häpeä on ahkerin tekemään näitä lukkoja.

Omaa mokaa on vaikea myöntää ja sen vuoksi on helpompi kieltää koko tilanne ja paeta paikalta kuin ottaa vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään.

Tätä tunnelukkoa on myös vaikea purkaa jollei rehellisyyden puuska anna siihen vastavoimia. 

Mutta kun kaikki muutkin mokaa.

Muistetaan se.

Kaikella rakkaudella itseä ja muita kohtaan.

Jokainen mokaa.

Jokainen meistä on vuorollaan väärässä.

Nostetaan kättä ylös virheen merkiksi ja voitetaan näin taistelu häpeää vastaan ennenkuin se on edes alkanut. 

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa