Kaiken se kestää, vai kestääkö?

Syyskuun tunneteemana on rakkaus ja ensimmäiseen postaukseeni liittyen sain ihania viestejä siitä, miten kaksi ihmistä ovat kohdanneet ja kokeneet heti kohdatessaan suunnatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Sitä ihmeteltiin yhdessä, kohtaamiset tuntuvat sattuman sanelemalta mutta kuitenkin täysin järkeenkäyvältä ja jopa järjestetyltä.

Match made in heaven?

Ehkäpä?

Osa suhteista oli jo päättynyt mutta tunne yhteenkuuluvuudesta on säilynyt silti.

Mistä oikein on kyse?

Joku uskoo jälleensyntymiseen ja siihen, että olemme olleet rakastavaisia jo edellisissä elämissä. Joku taas näkee oman minuutensa osana toista ja kun arvot ovat yhteiset, yhdessäolo on kuin ajatusten taikaa, kaikki vain sujuu ja rakkaus roihuaa. Tätä kahden ihmisen välistä yhteenkuuluvuutta ei varmasti koskaan pystytä tieteellisesti täysin selittämään, miksi se ylipäätään syntyy ja mitä tarvitaan, että se kestää. Rakkaudella ydintunteena on siinä suuri tehtävä, mutta sekään ei selitä kaikkea sitä, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät itselleen sopivan kumppanin kanssa.

Eräs merkityksellinen asia toimivassa parisuhteessa on seksi ja mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vapaasti. Sekin tuli viesteissä/rakkaustarinoissa vahvasti esiin.

Kaava menee jotenkin näin:

Seksiin tarvitaan suhde ja suhteeseen tarvitaan  aitoa rakkauden tunnetta, jotta se tuntuu oikealta ja seksi toimii. Yhtälö on varsin yksinkertainen mutta erittäin herkkä ja haavoittuva.

Jos suhde rakentuu pelkän seksin varaan, se tuntuu useimmista pelkältä seksuaaliselta suoritukselta. Vähän niin kuin kuntosalikäynnit. Tekee hyvää, siihen jää koukkuun (endorfiini) mutta siihen voi myös kyllästyä. Jos suhteen pelisäännöt ovat kumppaneille yhdessä sovitut ja yhtenäiset, mielihyvän hakemiseen tarkoitettu seksi voi toimia ja antaa sen mitä siltä haetaankin: hetkellisen tyydytyksen. Ikävä kyllä, tällä keinolla haetaan mielihyvää myös parisuhteen ulkopuolelta, salaa toiselta, eikä se puolestaan koskaan voi olla oikein.

Uskottomuudella loukkaaminen osuu kaikista herkimmän ja haavoittuvimman itsetunnon osioon. Se romuttaa luottamuksen ja tuo tilalle vihaisen epäluulon ja pelon hylkäämisestä. Tämä on kyllä jokaisella meistä tiedossa mutta miksi me kuitenkin toimimme vastoin arvojamme? Miksi tarve hetkelliseen mielihyvään saa niin suuren merkityksen/oikeutuksen, että olemme valmiita loukkaamaan meihin sitoutunutta kumppaniamme pahimmalla mahdollisella tavalla?

Usein kiinnijääntitilanteissa vedotaan siihen, ettei uskottomuudella ole ollut merkitystä, koska siinä ei loukattu toista tunnetasolla. Se oli vain pelkkää seksiä. Ihan sama kuin kävisi kuntosalilla jonkun kanssa tai vaikka syömässä. Kysymys kuuluukin, miksi se sitten täytyy pitää salassa? Suhteeseen liittyvä luottamus perustuu kahdenväliseen sopimukseen suhteen rajoista ja useimmiten juuri seksin mukanaolo luo rajat intiimille kanssakäymiselle. Rajat ovat henkilökohtaiset, mutta niiden juuret ovat syvällä kulttuurissa ja kasvatuksessa, minkä olemme saaneet.

Seksuaalisuus on ihmiselle suotu lahja, jota jokainen voi käyttää tai olla käyttämättä parhaaksi katsomallaan tavalla. Se ei ole oikeus eikä velvollisuus. Se ei missään määrin ole kauppatavaraa eikä sovi vallankäytön välineeksi. Se on osa jokaisen identiteettiä ja se voi tuhoutua, kuten tiedetään, monella eri tavalla.

Vastuullinen/turvallinen seksi suojaa sukupuolitautien lisäksi myös tunne-elämän onnettomuuksilta. Arvojen ja rajojen määrittely ja niissä pysyminen yhdessä on ihan yhtä tärkeää kuin kondomin käyttö.

Englannin kielessä on hieno termi rakastelulle: make love. 

Se ilmaisee minusta hienosti sitä, että teemme yhdessä tähän hetkeen jotain, mitä ei vielä ole olemassa. Teemme/luomme rakkautta. 

Löytyykö seksuaalisuuden ytimestä aina rakkautta? Vai onko niin, että rakkauden ytimessä on mahdollisuus toteuttaa vapaasti omaa seksuaalisuuttaan?

Mitä seksi on suhteessa seksuaalisuuteen?

Miten sinä tämän asian näet ja koet?

Millaisia ajatuksia tämä aihe sinussa herättää?

Pysyn kuulolla edelleen 🤗

Rakkauden monet kasvot

Syyskuun tunneteemaksi valikoitui rakkaus.

Tuo tunne, josta maailmaan on syntynyt musiikkia, runoja, kirjoja, maalauksia, ylipäätään taidetta ylenpalttisesti. 

Jo vuosituhansien ajan taiteiljat ovat tarvinneet muusansa ylläpitämään intohimon liekkiä, joka johdattaa kohti rakkauden syvintä olemusta ja tuo taiteeseen syvän ja uskottavan aspektin.

Mitä rakkaus sitten on?

Onko se intohimoa, ystävyyttä, sitotumista tai uskollisuutta? Jos uskomme markkinatalouteen, niin vastaus löytyy kaupan hyllyltä vaaleanpunaisesta marenkihötöstä tai suklaarasiasta. Yleensä se on kallista ja ylimakeaa, paitsi alennusmyynnissä heti sesongin jälkeen. Kultasepänliikkeet tarjoavat kultaa ja matkatoimistot matkoja, hotellit hyvinvarusteltuja svittejä. Välillä muistetaan äitejä, välillä isiä ja onneksi joka vuosi on joulu, jolloin rakkauden saattaa paketoida kultakääreeseen ja antaa rakkaimmalleen.

Jos taas uskomme aineettomuuteen, saatamme lähestyä ehkä jotain osatotuutta rakkaudesta. 

Jos mietimme pelkästään musiikkia, sen avulla on ilmennetty tätä mystistä tunnetta  vuosituhansien ajan ja se on yhdistänyt kultturien eri muotoja kaikkialla maailmassa.

Sanoma löytyy jostain kohtaa rakkauden draamankaarta, joko siitä unelmoidaan, sitä eletään todeksi tai sitten muistellaan jo menetettyä rakkautta.  

Minkään muun tunteen välikappaleeksi ei taidetta ole valjastettu niin tiheästi kuin juuri rakkauden sanoman esiintuomiseksi. Jotain suurta siinä siis täytyy olla, eikö vaikka? 

Suuresta tunteesta on toki kyse,  elämänvoimasta oikeastaan.

Rakkauden perustehtävä on yhdistää, päästää lähelle ja saada aikaan uutta elämää.

Rakkautta pidetään usein piilossa ikäänkuin siinä pelossa, että se katoaa tai sen voima vähenee, jos siitä puhutaan tai se tuodaan näkyväksi. Tämän ajatuksen tahdon osoittaa vääräksi,  koska jos se pitäisi paikkansa, jos rakkauden ilmaiseminen hävittäisi tai heikentäisi sitä, niin miten sitten muut tunteet pysyvät eivätkä katoa? Miten esim. pelko ja viha elävät ja voivat hyvin keskuudessamme, vaikka niitä ilmaistaan ihan jatkuvasti? Vihapuhetta on some puolillaan: eipä ole viha mihinkään kadonnut puhumalla ja ilmaisemalla sitä,  taitaa olla pikemminkin päinvastoin. Joten logiikka katoamisesta ei päde; rakkauskaan ei katoa, vaikka siitä puhuisi päivät pääksytysten.

Rakkaus voi toki kadota ja lakata vaikuttamasta, onhan se kuitenkin "vain"  tunne. Tunteen olomuoto on kuin taivaalla ajelehtiva pilvi. Jostain se alkaa ja johonkin se päättyy. Usein rakkaus päättyy siksi, että tunteen on annettu laimentua eikä sitä ole pidetty yllä rakastavilla sanoilla tai teoilla. Tai jos onkin, niin sanojen ja tekojen merkitys on vaihtunut rutiiniksi, jolloin ne eivät enää ole kosketuksessa itse tunteen kanssa.

Miltä rakkaus tuntuu?

Jokaisella meillä on siihen omakohtainen vastaus, mutta jotain suurta ja tavoiteltavaa se yleisesti ottaen on. Sydämen ylimääräisiä tykytyksiä, perhosia vatsassa, ihastumista, halua olla lähellä tai pitää yhteyttä, halua olla mukana jonkun toisen elämässä. Halua jakaa oma elämä toisen kanssa. Halua saada selville toisesta ihan kaikki ja vastavuoroisesti kertoa itsestään ihan kaikki toiselle mitään salaamatta tai piilottelematta. Ajatusten keskittymistä rakkauden kohteeseen. Tarvetta olla hellä ja rakastava. Tarvetta luottaa toiseen niin, että itse saa osakseen tuota samaa hellyyttä. Tähän perustuu rakkaus, joka johtaa suhteeseen kohteensa kanssa. Yleensä kohde on toinen ihminen, josta tulee läheinen ja rakas. Toki rakkautta voi osoittaa myös eläimelle tai vaikka metsälle ja sen puille, kauniille maisemalle tai oikeastaan ihan mille tahansa. Tunne pysyy samana, kohde vain vastaa tunteeseen omalla tavallaan sanattomasti.

Kaikkein tärkein suunta rakkaudelle on kuitenkin sisäinen, omaan itseen kohdistuva rakkaus. Se, miten ihminen kohtelee itseään, miten puhuu ja ajattelee itsestään. Tämä ei useinkaan ole se kaikkein helpoin rasti elämässä.

Rakkaus on yksi ydintunne muiden ydintunteiden joukossa. Sillä on oma tehtävänsä yhteyksien luomisessa ja niiden merkityksellisyyden ylläpitämisessä.

Jos suhde omaan ydinminään on hukassa, jos omaa paikkaa elämässä ei näe merkityksellisenä ja arvokkaana, elämä kuluu vain suoriutuessa hetkestä toiseen. Ihminen tekee valintoja joka hetki. Nämä valinnat kertovat paljon, tekeekö ihminen niitä sisäisen rakkauden ohjaamana vai ovatko valinnat muita ja muiden tarpeita varten.

Itseään aidosti rakastava ihminen osaa ottaa huomioon muiden tunteet ja tarpeet, mutta ei oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ketju toimii ja tuottaa hyvää mieltä ainoastaan siinä tapauksessa, että rakkaus ja siihen liittyvä sisäinen turvallisuuden tunne toimii ja on tasapainossa.

Ystäväni, suuresti arvostamani kirjailija, kirjoittaja, bloggaaja ja oman elämänsä kuningatar Maiju Palin on puhunut paljon siitä, miten ristiriitatilanteissa tulisi asettua itsensä puolelle. Minusta tämä on äärettömän viisaasti sanottu. Kun valitaan rakkaudellinen tapa kohdata omat tunteet ja ajatukset, hyväksytään ne sellaisina kuin ne ovat ja annetaan niiden virrata vapaasti, tuloksena on hyväksyvä ja aito suhtautuminen omaan itseen, juuri sellaisena kuin se on. Mitään parempaa ihminen ei voi itselleen tehdä tai suoda kuin rakkaudellisen asenteen itseään kohtaan. Tämä ei tarkoita itserakkautta, ei itsensä ylentämistä tai ihailua. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki itsessä vain on. Hyväksyvästi, arvottamatta, vertaamatta mihinkään. Se vain on. Rakkaudellisuus merkitsee ystävällisyyttä, tuomitsemattomuutta, ymmärrystä ja empatiaa. Kun sitä elää todeksi itsessään, se heijastaa rakkauden valoa majakan lailla myös muihin ihmisiin.

Kokeile vaikka. 

Rakasta ja tule rakastetuksi.

Äideistä parhain?

Äiti.

Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä  kasvattivanhempiemme kanssa.

Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.

Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.

Äiti.

Sinä teit tuosta laumasta perheen.

Niin se vain on.

En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.

Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.

Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.

Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.

Sain sinulta hyvät eväät elämään.

Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.

Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan. 

Minulla on myös toinen äiti.

Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.

Luopunut oikeudestaan olla äiti.

Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.

Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös. 

Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.

Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.

Olen antanut anteeksi.

Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.

Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.

Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.

Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa. 

Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.

On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.

Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.

Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.

Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.

Hyvää äitienpäivää!