Tunnetyöläisen tuumailuja
Lukijat
Merkityksellisyys on osa arvojärjestelmää
Kuolemaa kohti mennään
Pelosta riittää puhumista, se kun on tunteista selvästi aktiivisin ja usein jopa ylityöllistetty yhteistyössä vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Muistatteko lapsena, miten hetkessä saatiin mieliala jännittyneeksi tai jopa kauhun partaalle, kun kerrottiin kummitusjuttuja ja "tositarinoita" kuolleista ihmisistä, jotka tuntuivat saavan aikaan vaikka mitä omituista?
Kuolema lopullisuudessaan on kiehtonut ihmismieltä kauan. Rakkauden ohella kuolema ja sen kohtaaminen on siivittänyt taidetta kaikilla sen osa-alueilla. Omalle verkkokalvolle nousevat nopeasti Hugo Simbergin kuvataideteokset Kuoleman puutarhasta, jossa veikeät ja ilmeikkäät luurangot hoitavat kaunista puutarhaansa kuoleman jälkeen ja odottelevat sinne lisää väkeä samoihin puuhiin. Teema on kiehtonut Simbergiä kovin, koska esim. Tampereen tuomiokirkon maalaukset kertovat aiheesta kuoleman molemmin puolin. Teoksessa Haavoittunut enkeli kuoleman voi aistia lähestyvän, koska paareilla kannettava enkeli on haavoittunut ja taustalla vaanii uhkana sekä sota että nälänhätä. Kirkon alttaritaulussa ollaan taas kuoleman toisella puolella, ylösnousemuksen parissa ja jostain haudan takaa, välitilasta nousee sieluja ihmishahmossa taivaan touhuja katselemaan. Kuoleman voima suhteessa ihmiseen on suuri ja lopullinen, se tietää yleensä tuskallista luopumista ja suurta surua. Tästä hyvänä kuvauksena Akseli Gallen-Kallelan teos Lemminkäisen äiti, josta voi aistia surun lisäksi myös kunnioitusta itseään suurempaa voimaa kohtaan.
Miksi sitten tartuin tänään kuolema-aiheeseen?
Mikä minua siinä pelottaa? Vai pelottaako?
Olen kohdannut kuoleman tähän ikään mennessä jo monesti. Ensin se vei suuren rakkauteni, kasvatti-isäni Edvartin minulta. Tuli syöpä ja tappoi alle viisikymppisen miehen. Pienen, kuusivuotiaan tytön käsityskyky ei vielä ymmärtänyt tilanteen musertavuutta ja sitä, miten se koko jäljelle jäävän perheen elämään vaikutti. Olin tuon miehen silmäterä ja sydämessäni on aina sen hymyn kokoinen paikka tyhjänä. Sitten samasta syystä, ollessani kaksikymppinen, lähti läheinen ystäväni, ex-mieheni sisar jättäen jälkeensä suuren, osin vielä tänäkin päivänä käsittelemättömän surun. Sitä kuolemaa ei voinut hyväksyä; nuori, alle kolmekymppinen perheenäiti tempaistaan täältä meidän keskuudestamme jonnekin tuonpuoleiseen. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta eikä oikeudenmukaiselta se kuolema. Näitä tuntoja Lauri Tähkä sanoittaa hyvin laulussaan "Sinä olet minun". Siinä ilmaistaan vihaa jollekin, joka tuntuu säätelevän tätä elämän pituutta kovinkin julmilla otteilla. Sitten lähti kasvatti-äiti, vain kahta kuukautta ennen esikoiseni syntymää, mitä hänkin odotti kovin. Siihenkään ei ollut vastaansanomista, piti vain pärjätä sekä surun että ilon ja elämänriemun kanssa yhtäaikaa. Kuolema on vienyt käsivarsiltani myös ihan minulle ennestään tuntemattoman ihmisen, satuin vain olemaan läsnä hänen lähtönsä hetkellä.
Olen siis nähnyt ja kokenut kuolemaa, kuten ihan jokainen näille kymmenille ehtinyt. Nuo kokemukset ohjautuvat ulkoapäin; joku muu kuolee, en minä. En kuvittele olevani kuolematon, mutta eihän sitä nyt vielä tässä iässä, alle kuusikymppisenä tarvitse ajatella. Olen perusterve ja eliniän odotekin on noussut jonnekin 85-vuoden tietämille. Teräslady Aira Samulinkin ehätti 96-vuoden ikään ennen menehtymistään aivoverenvuotoon. Näin ajattelin näihin päiviin saakka, kunnes minut pysäytti oma tyttäreni kysymyksellään siitä, olenko jo tehnyt tarvittavia asiakirjoja valmiiksi kuolemaani ajatellen.
En ole tehnyt, en.
Miksi en?
Siksi, että oman kuoleman pelko pidättelee ajatuksia ja nostattaa ahdistavia tunteita. Asiakirjojen laatiminen omaa kuolemaa ajatellen tuntuu jotenkin lopulliselta, ihan kuin ympyrän sulkeutumiselta. Sitten kun sen on tehnyt, jäljellä ei ole enää mitään, vain sen kuoleman odottamista.
Tässä kohtaa piti todenteolla ottaa omat opit käyttöön ajatusten uudelleenmäärittelystä. Otin järjen käteeni ja työnsin tunteen hetkeksi syrjään. Lupasin sille tunteelle, että palaan siihen kyllä, mutta ensin pitää saada käytännön asiat pois päiväjärjestyksestä. Laadin asiakirjan omaisilleni, jossa kerron kaiken olennaisen, mikä helpottaa heidän työtään kuolemani jälkeen. Yllättävän monta asiaa siihen sai kirjata alkaen kuolemaa edeltävästä hoitotahdosta aina muistotilaisuuden järjestämiseen saakka. Pankkiasiat, laskut, IT-asiat, avaimet, kuolemasta ilmoittamiset, monta käytännön asiaa, joiden kanssa on vain tehtävä töitä, että ne hoituvat. Oman tahdon ilmaisun myötä tunsin ahdistuksen helpottavan. Asiakirjan aloittaminen oli vaikeaa mutta loppua kohti ajatus selkeni ja kirjoittaminen sujui lopulta minulle tuttuun tyyliin helposti ja vaivattomasti.
Mitä prosessin aikana tapahtui?
Kohtasin oman kuolemanpelkoni silmästä silmään. Tajusin Chisun Kriisit-biisin sanoin että: "kuolemaa kohti mennään jokaikinen" ja se ei minun kohdallani ole sen kummempi poikkeus. Asia muiden joukossa. Kun käytännön asiat ovat paperilla siistissä järjestyksessä, voin hyvillä mielin keskittyä elämään, joka ikinen päivä.
Terve kuoleman pelko pitää meidät hengissä muistuttaen elämän rajallisuudesta monin eri tavoin joka päivä. Tarpeet ruuasta ja juomasta, lämmöstä ja turvasta saavat meidät toimimaan ja jos niiden tarpeiden täyttymistä jokin uhkaa, kuoleman pelko pitää huolen siitä, että muistamme ne taas. Pikkunälkä muuttuu hetkessä liskoaivojen hallitsemaksi "en-selviä-tästä- hengissä" -kaaokseksi ja kohta huomaamme ahmivamme evästä kaksin käsin. :-)
Kuoleman pelko osaa esiintyä myös epäterveenä tapana tuhota elämää. Paradoksaalista kyllä, elämän liekin sammuttaminen omin voimin on yksi kuoleman pelon oireista. Silloin kuolema saa ajatuksissa "pelastajan" roolin, siitä tulee pakokeino, väylä ulos jostain, jota ei voi kestää tai sietää. Kuoleman pelko naamioituu Elämän peloksi ja näin ihminen tulee virittäneeksi itse itselleen ansan, joka johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin ja tekoihin, usein myös kuolemaan. Taustalla sietämättömässä olossa ovat aina käsittelemättömät, aitajuiset tunteet ja niihin jatkuvasti tapahtumien muodossa osuvat triggerit. Se uuvuttaa ja masentaa, elämästä katoavat kaikki värit, edessä on vain sameata ja harmaata huttua. Tunteiden suosta ei tunnu olevan ulospääsyä ja koska ympäröivä maailma ulkopuolella on täynnä uhkia ja kurjia tapahtumia, oma sisäinen maailma käpertyy hakemaan pelastusta kuolemasta.
Kuoleman lopullisuus ja siihen liittyvä ajattelu "tuonpoleisesta" kiehtovat ihmismieltä jatkuvasti. Kirkko eri uskontokuntineen on jakanut lohtua kuulijoilleen jo tuhansia vuosia sisällyttäen oppiinsa myös eettistä filosofiaa hyvästä elämästä. Paratiisiin pääsee, kun elää oppien mukaan, vastapainona tietenkin pahan voimat ja uhkakuvat helvetin lieskoista. Näillä mielikuvilla ihmiskuntaa on ohjailtu jo tuhansia vuosia ja se kertoo kuoleman pelon voimasta. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan tuon oman elämänsä rajallisuuden kuka milläkin tavalla. Minulle se tuli tyttären sinänsä ihan viattoman kysymyksen muodossa.
Vuoropuhelu olisi voinut mennä jotenkin näin:
-"Äiti hei, oootko sä miettinyt, että sinäkin kuolet joskus?"
-" Minäkö?"
- Ootko miettiny sitä, miten me, sun lapset, sitten hoidetaan sun asioita, kun ei ole tietoa, miten niitä pitää hoitaa?"
-"No nytkö siihen pitää ryhtyä, enhän minä ole nyt kuolemassa, en edes sairas tai mitään, miksi näin pitäisi just nyt toimia?"
-"Ehkäpä just siksi. Sinä olet nyt terve ja elämässä on kaikki hyvin. Nyt sinulla on tilaisuus miettiä, mitä tahdot ja osaat sen ilmaista myös meille."
Kiitos rakas ja viisas tyttäreni! Minä tarvitsin tämän pysäytyksen kohdatakseni itseni ja sen mitä kuoleman kohdatessa tahdon. Nyt se tahto on kirjattu paperille ja tekin sen veljesi kanssa tiedätte.
Pelottava, rajoittava pelko
Kaiken se kestää, vai kestääkö?
Rakkauden monet kasvot
Narsismi tunteiden näkökulmasta
myös paikalta/vaikutuspiiristä poistuminen takavasemmalle? Sekin on joskus viisautta.
Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja
Meni tunteisiin
Merkityksellisyys on osa arvojärjestelmää
Olen edellisissä julkaisuissani käsitellyt ydintunteiden toiminnallisuutta. Olen pohtinut jokaisen tunteen roolia ihmisen tunnek...
Osui ja upposi
-
Syyskuun tunneteemaksi valikoitui rakkaus. Tuo tunne, josta maailmaan on syntynyt musiikkia, runoja, kirjoja, maalauksia, ylipäätään taidett...
-
Sain edelliseen, vihaa käsittelevään postaukseeni paljon viestejä liittyen narsismiviittaukseeni. Syntyi hyviä, rakentavia keskusteluja ja l...
-
Olen edellisissä julkaisuissani käsitellyt ydintunteiden toiminnallisuutta. Olen pohtinut jokaisen tunteen roolia ihmisen tunnek...