Muutkin mokaa

Häpeän kasvot tunnetaan useimmiten mokista. Hölmöilystä, virheistä ja etenkin syyllisyydentunnosta.

 Pauli Hanhiniemi kuvaa hyvin laulussaan "Muutkin mokaa" häpeän yksilöllisyyttä, sitä miten tunteen kanssa on vaikea tulla näkyväksi muille. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu paremmalta kuin oman häpeäntunteen myöntäminen ja esiin tuominen.

Virheitä piilotellaan niin itseltä kuin muiltakin, joskus äärimmäisyyksiin saakka. Olinko väärässä, teinkö väärin? Sata syytä ja selitystä silottelemaan omaa polkua.

Usein selitysten verkkoon on saatava mukaan muitakin, että oma uskottavuus syyttömyydestä säilyy.

Rehellisyys vaihtuu valheeksi ensin itselle ja sitten muille.

En se minä ollut.

Se oli sinun syytäsi.

Kaiken takana piilee häpeä.

Tieto oikeasta ja väärästä.

Tunne omasta rehellisyydentunnosta, joka muistuttaa siitä toiminnasta, mikä ei ole omien arvojesi mukaista. 

Eikä se vaikene koskaan.

Se ei väsy eikä unohda.

Hanhiniemi jatkaa laulussaan kohti armollisuutta. Hän antaa luvan itselleen ja muille huomauttaa mokista ilman, että hän suuttuu tai loukkaantuu. Laulussaan hän myös korjaa asennettaan häpeään. Sen ei tarvitse olla "haudanvakavaa", hän tuumii.

Tätä armollisuutta me tarvitsemme ihan jokainen. Mikään ei ole haudanvakavaa, kenenkään ei tarvitse kuolla tai piiloutua muulta maailmalta sen takia.

Tunteilla on ihmeellisiä supervoimia ollakseen niinkin näkymättömiä kuin ne ovat.

Ne mm. saavat aikaan lukkotiloja, jossa toiminta pysähtyy ja kaikki aiemmat kokemukset ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Häpeä on ahkerin tekemään näitä lukkoja.

Omaa mokaa on vaikea myöntää ja sen vuoksi on helpompi kieltää koko tilanne ja paeta paikalta kuin ottaa vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään.

Tätä tunnelukkoa on myös vaikea purkaa jollei rehellisyyden puuska anna siihen vastavoimia. 

Mutta kun kaikki muutkin mokaa.

Muistetaan se.

Kaikella rakkaudella itseä ja muita kohtaan.

Jokainen mokaa.

Jokainen meistä on vuorollaan väärässä.

Nostetaan kättä ylös virheen merkiksi ja voitetaan näin taistelu häpeää vastaan ennenkuin se on edes alkanut. 

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa  

Tunteet lukossa ja avaimet omassa taskussa

Tunteet ovat hassu asia. Ne voivat olla niin voimakkaita, mutta samalla ne ovat uskomattoman ohimeneviä. Saatat tuntea, että olet kesskellä tunnemyrskyä, pistää vihaksi ja itkettää, mutta reaktio katoaakin muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Aivan kuin niitä tunteita ei olisi koskaan ollutkaan! Mutta entä jos ne eivät oikeasti olleetkaan poissa? Entä jos se voimakas tunne olikin lukittuna jonnekin mieleesi? Jos sinulle käy näin (ja vaikka ei kävisikään), tämä tunteiden suojausmekanismi on hyvä tunnistaa.

Miten tunnelukko muodostuu?

Aivosi ovat monimutkainen elin, ja ne muodostavat jatkuvasti uusia yhteyksiä vanhojen yhteyksien välille uusilla tavoilla. Tätä prosessia kutsutaan neuroplastisuudeksi - hieno tapa sanoa, että aivosi voivat muuttua ajan mittaan sen perusteella, mitä koet tai teet. Jos esimerkiksi harjoittelet pianonsoittoa päivittäin useiden kuukausien ajan, sormesi nopeutuvat ja tarkentuvat osumaan oikeisiin näppäimiin. Sinulla on myös vähemmän vaikeuksia lukea nuotteja, koska muistisi on parantunut harjoittelun ansiosta!

Jos joku jää loukkuun hyväksikäyttösuhteeseen jonkun toisen kanssa, joka aina alentaa häntä tai saa hänet tuntemaan itsensä huonoksi (esimerkiksi sanomalla, ettei hän ole tarpeeksi hyvä), nuo negatiiviset ajatukset ja tunteet muuttuvat ajan myötä osaksi hänen uskomusjärjestelmäänsä... ja usein ne jopa säilyvät, vaikka hän jättäisi kyseisen henkilön taakseen! Sama asia kuin pianonsoitossa, opittu on!

Et luo tietoisesti tunnelukkoasi. Se ei ole tietoinen prosessi, vaikka ajatukset ja tunteet vaikuttavatkin siihen. Jos olet esimerkiksi surullinen tai vihainen jonkun tapahtuman vuoksi, nämä tunteet vaikuttavat siihen, kuinka voimakkaana ja pitkäkestoisena mahdollinen tunnelukko syntyy. Tilanteiden psyykkinen kuormitus vaikuttaa myös siihen, syntyykö tunnelukkoa vai ei. Jos ihminen, jolla psyykkinen kuorma on jo ennestään raskas, kokee jotain stressaavaa, hänelle todennäköisesti napsahtaa tunnelukko päälle. On näet mahdollista että aivot määrittelevät tapahtuman sietämättömäksi ja siirtävät tunteen käsittelyn syrjään. Tapahtuma tallentuu alitajuntaan ja tunteet lukitaan, etteivät ne tuottaisi lisää emotionaalista kipua, koska aivot ovat sitä mieltä, että psyyke ei kestä sitä. Kuitenkin, sama tapahtuma henkilölle, jolla stressinsietokyky on juuri sillä hetkellä vapaampi, ei jätä jälkeensä tunnelukkoa, koska tunteet tapahtuman ympärillä pystytään prosessoimaan heti.

Tunnelukko on tila, joka voi aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia, ahdistusta ja muita ongelmia.

Miten tunnelukko näkyy käytännössä? Otetaanpa esimerkki: yrität soittaa jollekulle, eikä hän vastaa vähään aikaan (tai ei lainkaan), saatat alkaa tuntea ahdistusta siitä, mitä on saattanut tapahtua. Saatat ajatella, että hänessä on jotain vikaa tai että hänen puhelimensa on kadonnut/varastettu/rikki, joten hän ei saanut viestiäsi heti. Tämä voi johtaa huolen tunteisiin ja huoleen siitä, mitä hänen elämässään voi tapahtua juuri nyt - ja se voi jopa saada sinut huolestumaan siitä, onko hän kunnossa! Pelko hylkäämisen tunteesta ottaa vallan, se näyttäytyy esimerkissä huolestuneisuutena tai jopa hätänä, joka voi johtaa jopa paniikkioireisiin. Olet kokenut tuota hylkäämisen pelkoa aiemminkin ja koska tilanne on ollut sietämättömän vaikea sillä hetkellä, tunne pelosta on lukittu ja nyt löytäessään saman ärsykkeen (et saa yhteyttä ihmiseen) se muistuttaa olemassa olostaan ja tekee olon sietämättömäksi.

Miten lukkoja voi purkaa?

Tunnelukko on todellinen ilmiö, joka voi vaikuttaa kielteisesti elämääsi. Ymmärtämällä, mitä se on ja miten se toimii, voit ottaa askeleita sen voittamiseksi ja tulla sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluat olla. Tunnelukon purkamiseen tarvitaan paljon tietoa aivojen uskomusjärjestelmän toiminnasta ja siitä, miten automaattisia ajatuksia voi tunnistaa, pysäyttää ja määritellä uudelleen. Kenenkään ei tarvitse jäädä omien uskomustensa vangiksi. Ensiaskelita voit ottaa vaikkapa tekemällä kartoituksen omista uskomuksistasi ja ajatusmalleistasi täällä: https://www.skeematerapia.fi/skeematerapia-testit/ 

Raportin tulosta on hyvä purkaa tunnelukkoihin perehtynen ammattilaisen kanssa. Yhden löydät täältä: Lyhytterapiakeskus Selvittämö

Kun tunteet ottavat osumaa

Luin vasta Facebookista erään pariskunnan  monivuotisen rakkaustarinan päättymisestä eroon. Ensimmäinen tunne oli suru: "voi ei, miksi näin on pitänyt käydä heillekin? Hehän vaikuttivat somen onnellisimmilta ollessaan yhdessä? "

Mutta jo tuo ihmettelevä kysymys sisältää yhden paljastavan totuuden: kun suhdetta eletään vahvasti somessa, sen avulla ja voimalla, myös tuskallinen ero on tuotava julki siellä. Julkisuudella on toki puolensa, vaikealta tuntuvien postausten saama tykkäysten ja sydämien määrä voi antaa tunteen siitä, että et ole tunteinesi yksin. Muut ymmärtävät sinua ja jakavat tuskallisen olotilasi, joka musertaa voimallaan sinut viikkokausiksi itkun ja ikävän alle. Se on ehkä hyvä syy raottaa itkusta turvonneita silmäluomia ja kiittää kännykän näytön kautta saamastaan myötätunnosta. Mutta hyvin usein meillä on luontainen tarve vetäytyä pimeään huoneeseen yksin ja potea kipua siellä kenenkään tietämättä. Tosin yhteiskunta ei tätä salli kovinkaan pitkällä aikavälillä. Työelämä kutsuu siellä olevia muutaman päivän akuuttivaiheen jälkeen, koska tunneperäisiä diagnooseja ei ole olemassakaan. Särkyneen sydämen syndrooma on ehkä ainut, johon on luotu oirekuvausta, mutta kovin pitkää sairauslomaa ei silläkään taida saada.

Mitä sitten ihmisessä tapahtuu, kun tunteet ottavat osumaa?

Ihminen yleensä romahtaa. Ehkä itkee tai jos kyyneleet eivät ole vaihtoehto, myös aggressio on mahdollinen. Tai pakeneminen, paikalleen jähmettyminen, mikä vain, mikä tuntuu suojelevan itseä sisäisen tuskan voimalta. Joskus tuska on niin syvä, että keho ja mieli pyrkivät eroon toisistaan ja tapahtuu dissosiaatio. Tässä kohtaa myös tunteen lukkiutuminen on mahdollinen. Tunne jämähtää paikoilleen sen takia, että se on ihan liian suuri käsiteltäväksi, aivot eivät vain yksinkertaisesti pysty siihen. Aivot tallentavat tarkasti kaikki yksityiskohdat tapahtumasta, siirtävät tapahtuneen "vikasieto"-osastolle ja muistuttavat jatkossa digitaalisen tarkasti kaikista yksityiskohdista, mitkä ovat tallessa. Esim. rakkaussuhteen päättymiseen liittyy sana rakkaus ja jos jotain sen kaltaista signaalia ilmaantuu, niin varoituskellot alkavat soida ja lujaa, keho reagoi ja emotionaalisen tuskan uhka halutaan karkoittaa tavalla tai toisella mahdollisimman kauas.

Tunteiden vaikutus on luultua suurempi ihmisen fyysisen suorituskyvyn näkökulmasta. Yleensä luopuminen jostain itselle tärkeästä aiheuttaa tuskaa, ja sitä voi ihan hyvällä syyllä verrata mihin tahansa keholliseen osumaan, vaikkapa siihen, että joku suurempi voima pistää kämmenesi kuumalle levylle ja pitää sitä siinä. Jotain sisällä särkyy, menee rikki ja se sattuu ihan fyysisesti. Tätä on vain vaikea ilmentää ja ilmaista, koska päällisin puolin kukaan ei näe muuta kuin korkeintaan alakulon ja itkettyneet silmät. Silti tunteet ovat kohdanneet onnettomuuden, minkä johdosta ne ovat nyt toimintakyvyttömät ja koska tunteet "makaavat teholla", ei fyysinen kehokaan voi toimia kuten sen kuuluu toimia.

Toisinpäin tämä yhtälö on helppo ymmärtää. Jos ihminen joutuu vaikkapa auto-onnettomuuteen, hänestä nähdään heti, että hänet on vietävä sairaalaan ja hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla, että toipuminen pääsee alkuun. Ensin kuvataan kaikki luut, lihakset, sisäelimet ja kudokset, mitkä ovat vaurioituneet ja aletaan tehokkaasti etsia keinoja saada kyseiset kohdat taas paranemaan. Kipua lääkitään asianmukaisesti ja keinoja on useita, miten ihmisen olotilaa kohennetaan.

Mutta palataanpas tähän emotionaaliseen kipuun.

Tunteiden perusolettamus on, että ne tulevat ja menevät, yhden tunneaallon kesto on yleensä muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Ohjeet siitä, miten kohtaat ja käsittelet tunteita pätevät hyvin, kun puhutaan terveestä tunne-elämästä ja tunteiden vapaasta virtauksesta, mutta kun tunteet ovatkin "vikasietotilassa", mitä aiemmin kuvasin, tarvitaankin jotain aivan muuta. Tarvitaan aikaa kohdata tunne ja siihen liittyvä emotionaalinen kipu. Parasta Buranaa siihen on läheisyys ja ihminen joka osaa ottaa vastaan tuon kivun yhdessä kokijan kanssa. Kemiallinen turruttaminen vie terän kivulta ja on hetkellisesti helpompi kestää, mutta kemian kanssa tunnetta ei pysty käsittelemään niin tehokkasti, että juurisyy poistuisi ja lakkaisi tuottamasta kipua. Kemialla on hetkensä alkushokin aikana, että aivot saavat unta ja pysyvät toimintakuntoisina, mutta kun tulee aika kohdata menetys silmästä silmään, rehellisesti ja pohjia myöten, se olis hyvä tehdä asiansa osaavan kuuntelijan tukemana.

Ikävä kyllä, terveydenhoitosysteemistämme ei löydy aikaa eikä kuuntelijaa tämäntapaiselle tunneonnettomuudelle. Ystävät ovat kautta aikain ottaneet tämän jakaakseen, ystävyyssuhde ikäänkuin pitää sisällään sen, että kun toisen tunteet ottavat osumaa, toinen kannattelee. Moni tekee tätä kannattelua omien tunteidensa ja joskus jaksamisensakin kustannuksella. Joskus tehty kannattelu tuo toivotun tuloksen, joskus tunnehaava on niin syvä, että se tuhoaa myös ystävyyden.

Tässä kohtaa toivon, että molemmat osapuolet tuossa aluksi mainitsemassani erokriisissä löytävät itselleen kuuntelijan ja tunteidensa kannattelijan. Nyt varmasti tuntuu siltä, että tunnemyrskystä, ikävästä ja surusta on mahdotonta toipua. Koville se ottaakin. Jätän kirjoittamatta tähän kaikki ne klisheet, mitkä tähän kohtaan kuuluisivat siitä, miten aika parantaa jne. Kirjoitan vain, että tie ulos tuosta kriisistä on tunteiden salliminen, niiden kohtaaminen ja oikea aikainen apu. Löytäkää se, ihan jokainen!