Mutta jo tuo ihmettelevä kysymys sisältää yhden paljastavan totuuden: kun suhdetta eletään vahvasti somessa, sen avulla ja voimalla, myös tuskallinen ero on tuotava julki siellä. Julkisuudella on toki puolensa, vaikealta tuntuvien postausten saama tykkäysten ja sydämien määrä voi antaa tunteen siitä, että et ole tunteinesi yksin. Muut ymmärtävät sinua ja jakavat tuskallisen olotilasi, joka musertaa voimallaan sinut viikkokausiksi itkun ja ikävän alle. Se on ehkä hyvä syy raottaa itkusta turvonneita silmäluomia ja kiittää kännykän näytön kautta saamastaan myötätunnosta. Mutta hyvin usein meillä on luontainen tarve vetäytyä pimeään huoneeseen yksin ja potea kipua siellä kenenkään tietämättä. Tosin yhteiskunta ei tätä salli kovinkaan pitkällä aikavälillä. Työelämä kutsuu siellä olevia muutaman päivän akuuttivaiheen jälkeen, koska tunneperäisiä diagnooseja ei ole olemassakaan. Särkyneen sydämen syndrooma on ehkä ainut, johon on luotu oirekuvausta, mutta kovin pitkää sairauslomaa ei silläkään taida saada.
Mitä sitten ihmisessä tapahtuu, kun tunteet ottavat osumaa?
Ihminen yleensä romahtaa. Ehkä itkee tai jos kyyneleet eivät ole vaihtoehto, myös aggressio on mahdollinen. Tai pakeneminen, paikalleen jähmettyminen, mikä vain, mikä tuntuu suojelevan itseä sisäisen tuskan voimalta. Joskus tuska on niin syvä, että keho ja mieli pyrkivät eroon toisistaan ja tapahtuu dissosiaatio. Tässä kohtaa myös tunteen lukkiutuminen on mahdollinen. Tunne jämähtää paikoilleen sen takia, että se on ihan liian suuri käsiteltäväksi, aivot eivät vain yksinkertaisesti pysty siihen. Aivot tallentavat tarkasti kaikki yksityiskohdat tapahtumasta, siirtävät tapahtuneen "vikasieto"-osastolle ja muistuttavat jatkossa digitaalisen tarkasti kaikista yksityiskohdista, mitkä ovat tallessa. Esim. rakkaussuhteen päättymiseen liittyy sana rakkaus ja jos jotain sen kaltaista signaalia ilmaantuu, niin varoituskellot alkavat soida ja lujaa, keho reagoi ja emotionaalisen tuskan uhka halutaan karkoittaa tavalla tai toisella mahdollisimman kauas.
Tunteiden vaikutus on luultua suurempi ihmisen fyysisen suorituskyvyn näkökulmasta. Yleensä luopuminen jostain itselle tärkeästä aiheuttaa tuskaa, ja sitä voi ihan hyvällä syyllä verrata mihin tahansa keholliseen osumaan, vaikkapa siihen, että joku suurempi voima pistää kämmenesi kuumalle levylle ja pitää sitä siinä. Jotain sisällä särkyy, menee rikki ja se sattuu ihan fyysisesti. Tätä on vain vaikea ilmentää ja ilmaista, koska päällisin puolin kukaan ei näe muuta kuin korkeintaan alakulon ja itkettyneet silmät. Silti tunteet ovat kohdanneet onnettomuuden, minkä johdosta ne ovat nyt toimintakyvyttömät ja koska tunteet "makaavat teholla", ei fyysinen kehokaan voi toimia kuten sen kuuluu toimia.
Toisinpäin tämä yhtälö on helppo ymmärtää. Jos ihminen joutuu vaikkapa auto-onnettomuuteen, hänestä nähdään heti, että hänet on vietävä sairaalaan ja hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla, että toipuminen pääsee alkuun. Ensin kuvataan kaikki luut, lihakset, sisäelimet ja kudokset, mitkä ovat vaurioituneet ja aletaan tehokkaasti etsia keinoja saada kyseiset kohdat taas paranemaan. Kipua lääkitään asianmukaisesti ja keinoja on useita, miten ihmisen olotilaa kohennetaan.
Mutta palataanpas tähän emotionaaliseen kipuun.
Tunteiden perusolettamus on, että ne tulevat ja menevät, yhden tunneaallon kesto on yleensä muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Ohjeet siitä, miten kohtaat ja käsittelet tunteita pätevät hyvin, kun puhutaan terveestä tunne-elämästä ja tunteiden vapaasta virtauksesta, mutta kun tunteet ovatkin "vikasietotilassa", mitä aiemmin kuvasin, tarvitaankin jotain aivan muuta. Tarvitaan aikaa kohdata tunne ja siihen liittyvä emotionaalinen kipu. Parasta Buranaa siihen on läheisyys ja ihminen joka osaa ottaa vastaan tuon kivun yhdessä kokijan kanssa. Kemiallinen turruttaminen vie terän kivulta ja on hetkellisesti helpompi kestää, mutta kemian kanssa tunnetta ei pysty käsittelemään niin tehokkasti, että juurisyy poistuisi ja lakkaisi tuottamasta kipua. Kemialla on hetkensä alkushokin aikana, että aivot saavat unta ja pysyvät toimintakuntoisina, mutta kun tulee aika kohdata menetys silmästä silmään, rehellisesti ja pohjia myöten, se olis hyvä tehdä asiansa osaavan kuuntelijan tukemana.
Ikävä kyllä, terveydenhoitosysteemistämme ei löydy aikaa eikä kuuntelijaa tämäntapaiselle tunneonnettomuudelle. Ystävät ovat kautta aikain ottaneet tämän jakaakseen, ystävyyssuhde ikäänkuin pitää sisällään sen, että kun toisen tunteet ottavat osumaa, toinen kannattelee. Moni tekee tätä kannattelua omien tunteidensa ja joskus jaksamisensakin kustannuksella. Joskus tehty kannattelu tuo toivotun tuloksen, joskus tunnehaava on niin syvä, että se tuhoaa myös ystävyyden.
Tässä kohtaa toivon, että molemmat osapuolet tuossa aluksi mainitsemassani erokriisissä löytävät itselleen kuuntelijan ja tunteidensa kannattelijan. Nyt varmasti tuntuu siltä, että tunnemyrskystä, ikävästä ja surusta on mahdotonta toipua. Koville se ottaakin. Jätän kirjoittamatta tähän kaikki ne klisheet, mitkä tähän kohtaan kuuluisivat siitä, miten aika parantaa jne. Kirjoitan vain, että tie ulos tuosta kriisistä on tunteiden salliminen, niiden kohtaaminen ja oikea aikainen apu. Löytäkää se, ihan jokainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidäthän keskustelun asiallisena!