Minulla meni itseasiassa kaksi viikkoa kuukauden alusta miettimiseen, miten tätä aihetta lähestyisin, miten rajaisin ja mitkä näkökulmat nostaisin esiin tuodakseni esiin oleellisen. Aihe on laaja ja selkeästi minua pelotti tarttua siihen.
Miksi epäröin?
Miksi pelkäsin?
Pelon tehtävänä on varoittaa ihmistä kaikesta vaarallisesta ja estää vaarallisten asioiden toistumista. Se varoittaa asioista, joista aiemmin on koitunut joko fyysistä tai psyykkistä vaaraa. Asioista, joista tiedetään koituvan uhkaa terveydelle, asioista jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä ja sanomatta. Lista on pitkä ja täysin mahdoton muistaa tietoisella mielellä. Siispä avuksi tarvitaan myös alitajunta, jonka syövereissä on muistissa tähänastisen elämän kaikki tunteet ja kaikki tapahtumat. Ihan kaikki.
Jokaisen oma, henkilökohtainen "virheloki" sijaitsee oman mielen syövereissä eikä kahta samanlaista tietokantaa ole. Minun mieleni syövereistä löytyy vikakoodia mm. uskottavuuden kohdalta. Sinne on taltioitu tieto, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä, joku muu tulee kertomaan minulle, että olen väärässä. En ole tarpeeksi koulutettu, minulla ei ole pätevyyttä ja että esilletuomani ajatukset ovat huuhaata, eivätkä ne perustu tutkittuun tietoon.
Siksi ajatusteni esilletuonti ja niiden julkaiseminen tuntuu vaikealta ja tällä kertaa jopa mahdottomalta. Pelko tunteena siis toimii ja toimittaa perustehtäväänsä minussa.
Kuinka näin on päässyt käymään?
Olen aina ollut innokas oppija. Oppiminen on ollut minulle helppoa ja vaivatonta. Olen looginen ajattelija ja luon johtopäätöksiä nopeasti tarkistelematta asiaan liittyviä faktoja tai muuttujia sen kummemmin. Se on johtanut siihen, että aina kun olen "luonut" jotain omaa, se on ollut jonkun mielestä väärin luotu.
Esimerkkinä pitkään tekemäni karaokevalmennus. Loin vuosia sitten itselleni ammatin, jossa luotsaan karaokeharrastajia eteenpäin neuvoen mm. laulutekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Tämä oli alkuun laulupedagogien mielestä täysin väärin, näin ei voi toimia, koska minulla ei ole laulupedagogin pätevyyttä. Sain paljon kritiikkiä toiminnastani eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Koin hylkäämisen pelkoa enkä ole vieläkään uskaltanut pitää ääntä osaamisestani pahojen puheiden pelossa.
Toinen esimerkki on tuore ja liittyy lyhytterapiaan. Valmistuttuani lyhytterapeutiksi aloin mainostaa osaamistani verkossa. Sain vastaani kyseenalaistamista ja kritiikkiä koulutukseni tasosta ja siitä, millaista terapiatyötä lyhytterapeuttina on soveliasta tehdä. Pätevyyttäni toimia terapeuttina epäiltiin ja koko ammattikuntaa herjattiin vääräuskoisiksi, kalliilla koulutetuiksi keittiöpsykologeiksi.
Taas vetäisin liinoja kiinni, en enää uskaltanut markkinoida somessa ja aloin vältellä lyhytterapeutti-nimikkeen käyttöä, vaikka siitä hetkestä, kun sen oikeuden sain, on vasta vajaa vuosi aikaa.
Pelkohan se siellä taustalla toimii ja rajoittaa tekemisiäni. Tarkkaan ottaen hylkäämisen pelko.
Jokaiselle pelolle on olemassa juurisyy.
Niinpä tarvitsen nyt tarkastella omaani.
Juuret ulottuvat sananmuksesti syntymääni saakka. Minut on heti syntymäni jälkeen hylätty ja annettu lastenkotiin kasvamaan. Sieltä olen päässyt sijaisperheeseen puolitoistavuotiaana ja saanut itselleni äidin, isän ja isoveljen.
Muistan varhaislapsuudestani muutaman tapahtuman, jossa hylkäämisellä "uhattiin" pientä tyttöä. Vakavin näistä uhkista oli äidin sanat, kun hän kiukutteluuni kyllästyneenä tokaisi: "kuule Enja, kun siellä lastenkodissa olisi ollut monta muutakin tyttöä vailla kotia."
Sanat saivat aikaan ajatusketjun:
- en saa kiukutella
- minun täytyy olla kiltisti
- kenellekään ei saa tulla vuokseni paha mieli
- minun täytyy yrittää kovemmin olla kiltti
- minun pitää olla parempi kuin ne muut tytöt siellä lastenkodissa
Tämä hylkäämisen uhkaan liittyvä pelko on ohjannut elämääni siitä saakka ja kokemuksia hylkäämisistä on tullut matkan varrella tietysti lisääkin.
Pienelle lastenkodista tulleelle tytölle tuo hylkääminen olisi ollut katastrofaalista, kuten kenelle tahansa pienelle lapselle. Niinpä kehitin jo varhain ajatusmallin siitä, että otan selvää ja opettelen asiat, teen kaiken mihin ryhdyn, niin hyvin kuin osaan. Nopea oppimiskykyni viitoitti alkanutta tietä ja niin olen koko ikäni johtanut itse itseäni kuuntelematta juurikaan muiden oppeja ja ajatuksia, seuraamatta ketään tai ottamatta kenestäkään mallia.
Näin toimiessani olen usein ylittänyt oppineisuuden rajoja olematta kuitenkaan oppinut ja tästä minua on kritisoitu oikeastaan koko aikuisikäni.
Tästä yhtälöstä on seurannut hylkäämisen pelon aiheuttama tunnelukko, joka rajoittaa ja osin estääkin ajatusteni esiintuontia julkisesti.
Kuten huomaat, blogini muodossa olen lähtenyt murtamaan tuota lukkoa. Kohtaan pelkoni kirjoittamalla siitä ja toivon tietenkin, että minua ei hylätä eikä tilalleni haeta jotain toista. Järjen ja ajatusten tasolla tiedän, että kukaan ei tule minua hylkäämään, mutta pelko sisälläni on toista mieltä. Sillä on uhkasta todellisia kokemuksia ja sen tehtävänä on muistuttaa minua niistä kokemuksista.
Pelko ei unohda.
Sillä on myös tehokkaat työkalut tukenaan:
- Se rajoittaa.
- Se estää.
- Se lamauttaa.
- Se saa nopeasti taistele/pakene -reaktion aikaan kehossa.
- Se ei luovuta vaan uuvuttaa.
- Se keksii syyt ja mustamaalaa seuraukset
- Se tekee kaiken voitavansa, että uhka ei toteutuisi.
Pelolla on ydintunteista eniten töitä. Se on jatkuvassa tarkkailuasemassa valvomassa tapahtumien kulkua aistien kautta.
Mikä tahansa ärsyke, mikä muistuttaa menneestä uhasta tai vaarasta saa sen aktivoitumaan ja ottamaan muut tunteet hallintaansa. Se liittoutuu herkästi häpeän ja vihan kanssa ja yhdessä ne saavat paljon pahaa aikaan. Ihmiseltä voi mennä työ- ja toimintakyky pelkästään pelkojen vuoksi. Stressi, unihäiriöt, riippuvuudet, syömishäiriöt, autoimmuunisairaudet ovat usein syntyneet käsittelemättömien tunteiden myötävaikutuksella. Pelko johtaa usein tätä oireiden orkesteria, jonka sointi on kakofoninen ja täynnä riitasointuja.
Kuitenkin; pelko on "vain" tunne, siinä missä muutkin tunteet. Se on hyvä oppia tunnistamaan itsessään ja elämään sen kanssa rinnakkain eikä jatkuvassa sotatilassa sitä vastaan. Sen perustehtävä on suojella ja varoittaa vaaroista, niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin ja sen se tekeekin ihan huolella. Meidän tehtävämme on oppia tunnistamaan pelon nostattamat ajatukset ja oppia myös ohittamaan niitä tarpeettomana "ajatushälynä". Suurin osa ajatuksista ei ole relevantteja eivätkä lainkaan sopivia tähän hetkeen.
Minäkin painan taas hetken kuluttua "Julkaise"- painiketta tietäen, että kukaan ei minua hylkää tämän tekstin takia, vaikka kritiikkiä ja eriäviä mielipiteitä taas saankin luettavakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidäthän keskustelun asiallisena!