Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.
Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla.
Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.
Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.
Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.
Surun käsittely vei aikaa. Kauan.
Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.
Mikä siitä teki niin raskaan?
Miksi se kesti niin kauan?
Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?
Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.
Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.
Mikä sitten olisi lohduttanut?
Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?
Ei siihen sen enempää tarvita.
Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.
Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa.
Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista hoitaa käsittelemätöntä surua.
Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.
Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.
Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä.
Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidäthän keskustelun asiallisena!