Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja

Elokuun tunneteemaksi valitsin ydintunteista vihan. Se on tästä ydintunne-perheestä se tunne, jota kavahdetaan, jota pidetään piilossa mahdollisimman pitkään. Siihen suhtaudutaan oudoksuen, sitä pelätään, usein myös hävetään.

Normatiivisen, (lue: kiltiksi ja hyvinkäyttäyttäytyväksi opetetun) ihmisen tunneilmaisuun sitä pidetään aivan liian aggressiivisena ja sopimattomana. Se aiheuttaa ihmissuhteisiin paljon ongelmia esiintymällä joko aktiivisena tai passiivisena.

Viha käyttää kehoa välikappaleenaan taitavasti. Siinä missä suru lamauttaa toiminnot ja nostattaa kyyneltulvan, vihan keinona on sumentaa muu, rationaalinen ajattelu ja keskittää ihmisen koko energia vastustajan tuhoamiseen. Siinä väistyy nälkä ja jano, vireystila nousee tappiin ja koko keho valjastetaan vihan käyttöön voimakkaan adrenaliinituotannon avulla.

Pistää vihaksi.

Ärsyttää.

Suututtaa.

Raivostuttaa.

Vituttaa.

Vihan kuohunnassa tapahtuvat harkitsemattomat ylilyönnit, fyysiset ja psyykkiset väkivallanteot, tappelut ja tapot.

Tämä vihan aktiivinen äärilaita saa ihmiset pelkäämään ja kavahtamaan omia vihan tunteitaan. Kukaan ei halua kontolleen väkivallan tekoja, ei tekijänä eikä kokijana. Mutta niin vain tapahtuu.

Joka päivä jossain viha kuohahtaa ja teot puhuvat puolestaan. 

Jotta vihan toimintamekanismia voisi ymmärtää edes jollain tasolla, on tiedettävä mikä on vihan perustehtävä.

Se on omien rajojen puolustaminen. 

Rajat asetetaan niiden arvojen ympärille, mitkä itsekullekin tuntuvat merkitykselliselle.

Otetaanpa tähän pari käytännön esimerkkiä:

1. Seisot kaupan kassajonossa, jono ei tunnu liikkuvan mihinkään, tunnet kärsimättömyyttä ja juuri silloin joku tulee takaasi ja kiilaa jonossa eteen. Suutut ja vihan tunne kertoo,  että tämä ei ole oikein. Puolustat oikeuttasi pitää oma paikkasi jonossa sanomalla etuilijalle, että ei käy, tämä ei sovi, minä olin ennen sinua. Viha antaa energian toimintaan eli itsesi ilmaisuun. Kun tilanne menee ohi, vihan tunne laantuu nopeasti ja hetken kuluttua et enää muista tapahtunutta, se ei jää vaivaamaan, koska olet purkanut sen ulos. Yksinkertaista, eikö totta? 

2. Otetaanpa seuraavaksi vähän monimutkaisempi esimerkki.

Pariskunta viettää iltaa kotona ja yks kaks ilmapiiri sähköistyy, toinen osapuolista raivostuu silmittömästi toiselle, alkaa huutaa ja käyttäytyy aggressiivisesti. Näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, on syöty hyvin, tiskattu astiat ja molemmat selaavat rauhassa kännykkäänsä.

Mitä on tapahtunut?

Tässä yksi skenaario:

Kännykän selaaminen eli eristäytyminen omaan yksityisyyteen on toiminut triggerinä hylkäämisen pelolle. Hylkäämisen pelko puolestaan aktivoi mustasukkaisuuden ja kutsuu apuun myös vihan. Tässä tunnesopassa onkin siis jo useampi osatekijä. 

Kaikki lähtee liikkeelle arvoista. Arvona esimerkissä toimii luottamus kiintymyssuhteeseen/rakkauteen ja sillä on kokijalleen korkea merkityksellisyys

- Mustasukkaisuus syntyy oman mielen sisäisestä epävarmuudesta, olenko kiintymyksen/rakkauden arvoinen ja toisen ihmisen toiminta toimii sille peilinä. 

-puolison kännykän selaaminen saa aikaan epävarmuuden: mitä ruudun takana on meneillään? 

- Hylkäämisen pelko nostaa esiin uskomuksia ja vääristyneitä ajatuksia pettämisestä.

- Viha nousee puolustamaan omaa arvoa (luottamus)  ja hyökkävä käytös hoitaa itseilmaisun.

Näin tunneketju toimii yksinkertaistettuna.

Edelliset esimerkit valottavat aktiivisen vihan toimintaa terveellä ja epäterveellä tavalla. Tilanne kaupan kassalla purkaantui nopeasti eikä jäänyt mieleen kuormittavaksi tekijäksi mutta toisen esimerkin pariskunnan parisuhde ei voi hyvin. Siinä on ongelmia purkamattomien/tunnistamattomien  tunteiden takia. Aktiivisen vihan tunnistaa helposti, mutta kun kysessä on useamman tunteen kombinaatio, erottelu ja syy-seuraussuhteiden havaitseminen onkin jo työläämpää.

Mutta entäpä sitten, kun viha ei purkaannukkaan vaan koteloituu mielen sisällä passiiviseksi vihaksi?

Tästäkään ei yleensä hyvää seuraa.

Muuttuakseen passiiviseksi vihan tunnetta on pitänyt tukahduttaa pitkään.

Usein kysessä on epätasa-arvoinen fyysinen tai psyykkinen valta-asetelma. 

Lapsi/vanhempi -suhde. 

Heikko/vahva voiman tai vallankäyttösuhde

Alainen/johtaja -suhde

Toiminta näkyy lähisuhteissa kaltoinkohteluna, työpaikalla kiusaamisena, koulussa kouluväkivaltana, organisaatioissa ja uskontokunnissa epätasa-arvoisena kohteluna jne. Tyypillistä kaikille esiintymille on, että alisteisessa asemassa oleva uhri vaikenee ja tekijä joko toimii tietoisesti tai ei välttämättä edes tiedä loukanneensa uhrin rajoja.

Kun näitä tilanteita ei osaa/ ei voi purkaa terveen vihan avulla, epäoikeudenmukaisuuden tunne patoutuu ja mieli lähtee tietoisesti tai alitajuisesti hakemaan oikeutusta kokemalleen vääryydelle.

Rajuimpia ääriesimerkkejä patoutuneen, passiivisen vihan esiintulosta ovat joukkosurmat, jotka toteutetaan koston hengessä. Tekijä on hautonut kostoaan pitkään ja sisäinen vihan tunne antaa siihen sekä oman, henkilökohtaisen oikeutuksen, että energian toteutukseen.

Viha voi kääntyä myös itseään vastaan, jolloin ihminen alkaa hitaasti tuhota itseään ajatellen sen olevan oikein vaikka vihan varsinainen kohde on ihan joku muu.

Itsetuhoinen viiltely, syömishäiriöt, raju päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttö, pakkomielteinen asioiden toistaminen ja itsensä rääkkääminen kertovat omaa kieltään patoutuneesta, passiivisesta vihasta. 

Näkyvin ja arkisin passiivisen vihan muoto on kuitenkin negatiivisten ajatusten esiintuonti

- nalkuttamisena

- pahantahtoisena juoruiluna

- toisten syyllistämisenä ja mustamaalaamisena

- panetteluna ilman syytä

- ilkeilynä ja piikittelynä

- negatiivisten asioiden esille tuontina tarkoitushakuisesti

Passiivinen viha on jäänyt tunnistamatta ja oman mielen sisällä vaikuttava arvottomuus tai huonommuus ja pelko sen näkyväksi tulemisesta saa suun käymään ja vihan tuottamaan myrkkyä ympäristöönsä.

Tämä vihan muoto on kuin suuri, huohottava hämähäkki monine jalkoineen kutomassa verkkoa jokaisen lähelle osuvan ansaksi.

Hämähäkki tarraa kiinni jokaiseen, joka takertuu verkkoon, myrkyttää yksilön ja tämän lähiympäristön ilkeilyllään saadakseen itselleen energiaa voida paremmin. Saatu energia tosin pitää hämähäkkiä hengissä vain hetken ja niinpä saaliiksi on saatava aina uusia, hyväuskoisia ihmisiä, jotka antautuvat tietämättään passiivisen vihan myrkytettäviksi.

Narsismi on muotisana, enkä pidä siitä, että kaikki ikävä ja huono käytös leimataan narsistiseksi. Näen mieltä myrkyttävän käyttäytymisen yhtenä passiivisen vihan ilmentymänä ja sellaisenaan se on vielä kaukana narsismista. Mutta jos siihen lisätään loputtoman ihailuntarpeen lisäksi manipuloinnin tahto ja taito, empatiakyvyn puute ja halu vahingoittaa toista tieten tahtoen yleensä koston nimissä, aletaan olla jo lähellä diagnosoitavaa narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kuten huomaat, vihalla on monet kasvot.

Terveenä esiintyessään se puolustaa arvojasi toista osapuolta kunnioittaen ja määrätietoisesti. Se on hereillä juuri oikealla hetkellä ja toimii etujesi mukaisesti,  kuten asianajaja puolustaessaan päämiestään oikeudessa.

Mutta epäterve viha, joka on tukahdutettu ja sen olemassa olo on kokonaan kielletty, saa aikaan monenmoista pahaa. Tämä selittää sen, miksi viha halutaan vaientaa ja pitää piilossa ja pimeässä. 

Olisiko jo aika kohdata vanhat kaunat ja eripurat, käsitellä ne terveesti ja vapauttaa viha-energia sille kuuluvaan tehtävään nykyhetken arvojen ja rajojen puolustajana?

Muutkin mokaa

Häpeän kasvot tunnetaan useimmiten mokista. Hölmöilystä, virheistä ja etenkin syyllisyydentunnosta.

 Pauli Hanhiniemi kuvaa hyvin laulussaan "Muutkin mokaa" häpeän yksilöllisyyttä, sitä miten tunteen kanssa on vaikea tulla näkyväksi muille. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu paremmalta kuin oman häpeäntunteen myöntäminen ja esiin tuominen.

Virheitä piilotellaan niin itseltä kuin muiltakin, joskus äärimmäisyyksiin saakka. Olinko väärässä, teinkö väärin? Sata syytä ja selitystä silottelemaan omaa polkua.

Usein selitysten verkkoon on saatava mukaan muitakin, että oma uskottavuus syyttömyydestä säilyy.

Rehellisyys vaihtuu valheeksi ensin itselle ja sitten muille.

En se minä ollut.

Se oli sinun syytäsi.

Kaiken takana piilee häpeä.

Tieto oikeasta ja väärästä.

Tunne omasta rehellisyydentunnosta, joka muistuttaa siitä toiminnasta, mikä ei ole omien arvojesi mukaista. 

Eikä se vaikene koskaan.

Se ei väsy eikä unohda.

Hanhiniemi jatkaa laulussaan kohti armollisuutta. Hän antaa luvan itselleen ja muille huomauttaa mokista ilman, että hän suuttuu tai loukkaantuu. Laulussaan hän myös korjaa asennettaan häpeään. Sen ei tarvitse olla "haudanvakavaa", hän tuumii.

Tätä armollisuutta me tarvitsemme ihan jokainen. Mikään ei ole haudanvakavaa, kenenkään ei tarvitse kuolla tai piiloutua muulta maailmalta sen takia.

Tunteilla on ihmeellisiä supervoimia ollakseen niinkin näkymättömiä kuin ne ovat.

Ne mm. saavat aikaan lukkotiloja, jossa toiminta pysähtyy ja kaikki aiemmat kokemukset ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Häpeä on ahkerin tekemään näitä lukkoja.

Omaa mokaa on vaikea myöntää ja sen vuoksi on helpompi kieltää koko tilanne ja paeta paikalta kuin ottaa vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään.

Tätä tunnelukkoa on myös vaikea purkaa jollei rehellisyyden puuska anna siihen vastavoimia. 

Mutta kun kaikki muutkin mokaa.

Muistetaan se.

Kaikella rakkaudella itseä ja muita kohtaan.

Jokainen mokaa.

Jokainen meistä on vuorollaan väärässä.

Nostetaan kättä ylös virheen merkiksi ja voitetaan näin taistelu häpeää vastaan ennenkuin se on edes alkanut. 

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa  

Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.

Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.

Iloa elämään vai elämäniloa?

Palaan vielä toukokuun tunneteemaan, joka on ilo.

Edellisessä postauksessa pohdin iloa tunteena ja mielihyvän tuojana. Miten tunne syntyy ja miten se ilmenee ulospäin?

Nauru on helposti havaittava reaktio, samoin hymy, molemmista tunnistaa iloisen ihmisen. Ilonaiheita löytyy itsekullekin runsain määrin, jollei sitten jokin estävä tekijä, kuten masennus tai suru lamauta iloa ja tee siitä passiivista. 

Ilo liitetään usein myös onnellisuuteen.

Milloin ihminen on onnellinen?

Entä kun puhutaan elämänilosta, mitä siihen tarvitaan? 

Tänään koin keväisellä pyöräretkelläni suorastaan haltioitumista luonnon kauneudesta ja sen elinvoimasta. Kevätkukkijat hehkuivat monin eri värein, linnut konsertoivat löytääkseen puolison ja vedet solisivat puroissa vapaana jääpeitteestä. Aurinko lämmittää ja saa valollaan lehtipuiden hennon lehtivihreän kuultamaan kutsuvana. 

Kaikki tuo herätti sisälläni ilon.

Ilon siitä, että voin pyöräillä paikasta toiseen omaan tahtiini ja nauttia kauniista keväästä. 

Ilon siitä, että näen ja koen, tunteeni pysäyttävät minut tämän kauneuden äärelle herkistelemään ja kokemaan.

Ilon siitä, että kotikaupunkini on näin kaunis.

Ilon siitä, että kotimaassani on asiat hyvin, meillä ei ole sotaa eikä kenenkään tarvitse paeta sitä. 

Onko tämä iloa elämästä vai elämäniloa?

Ovatko haltioitumisen hetket ohikiitäviä vai jättävätkö ne pysyvän muistijäljen ilon ja onnen tunteelle? 

Kun muistelen aiempia vastaavia haltioitumisen hetkiä, voin helposti tavoittaa niiden tunnelman ja mielikuvat, jotka olen aistieni kautta aivoihini tallentanut.

Siispä ajattelen niin, että myös onnelliset muistot kannattaa tallentaa erityisen tarkasti ja huolellisesti, koska niiden muistelustakin saa energiaa ja tunteeseen voi palata. 

Elämänilo ja onnellisuus koostuvat tunteista, jotka ovat tasapainossa. Tunteet ohjaavat ajatteluamme ja kun "mielen käyttöjärjestelmänä" toimii ilo johdannaistunteineen, elämä maistuu aika mukavalta.

Tuokoon tämä polunvarrelta bongattu kukkakaunokainen myös sinulle iloa mennessäsi kohti kesää!

Äideistä parhain?

Äiti.

Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä  kasvattivanhempiemme kanssa.

Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.

Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.

Äiti.

Sinä teit tuosta laumasta perheen.

Niin se vain on.

En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.

Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.

Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.

Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.

Sain sinulta hyvät eväät elämään.

Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.

Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan. 

Minulla on myös toinen äiti.

Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.

Luopunut oikeudestaan olla äiti.

Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.

Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös. 

Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.

Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.

Olen antanut anteeksi.

Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.

Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.

Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.

Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa. 

Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.

On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.

Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.

Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.

Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.

Hyvää äitienpäivää!