Minäkö olisin väärässä?

 

"En se minä ollut". "Sinä aloitit!". "Sinun syytäsi kaikki!". "Älä selittele, en usko!"

Jälleen riita pystyssä, vaikka edellisen riidan jälkeen on jo sovittu, että ei tätä enää, ei raadella rikki toisiamme, ei satuteta eikä vahingoiteta toista. Ei fyysisesti, eikä psyykkisesti. Miksi tässä silti käy näin, yrityksistä huolimatta?

Tunteet voittavat tahdon, useimmiten. Varsinkin, jos tunteitaan ei ole oppinut säätelemään ja tiedostamaan niiden vaikutusta omaan käyttäytymiseen.

Tunteet. Eivätkö ne olekin vain jotain nyyhkyjuttuja elokuvissa tai rakkauslauluissa, ei niitä nyt niin vakavasti tarvitse ottaa? Joskus vaan v*tuttaa vähän enemmän kuin muulloin, arkeahan se on ja kuuluu elämään, eikö?

Mutta entäpä jos se ei olekaan ihan niin?

Meillä kaikilla on historiamme ja sen myötä aivot ovat taltioineet talteen kaiken koetun, toistan: _kaiken_ koetun. Suurimman osan kokemuksista ne piilottavat tarpeettomana, olettaen, että niistä kokemuksista ei ole juurikaan hyötyä tulevaisuuden selviytymistaistelussa. Mutta strategisesti tärkeimmät kokemukset, sellaiset, jotka ovat tapahtumahetkellä jollakin tasolla uhanneet yksilön olemassaolon perusteita, tallennetaan paikkaan, josta niillä on suora yhteys tunnekeskukseen, hermostoon ja kehon säätelytoimintoihin. Saadaan koko systeemi nopeasti "uhanalaiseksi" ja puolustusmekanismit käyttöön, ettei vain vastaava uhkatilanne pääsisi yllättämään.

Otetaan esimerkiksi häpeä, jolla on monta konstia piiloutua toisten tunteiden taakse. Oletetaan, että  pienenä lapsi on ollut varsin vilkas ja hakenut huomiota epäkiitollisin keinoin. Tehnyt kiusaa muille ja saanut siitä seurauksia. Lapsen aivot oppivat, että huomionhakeminen on väärin (ne eivät luokittele huomionhakemisprosessin oikeellisuutta) ja niinpä lapsen oma häpeä puuttuu peliin ja muodostaa havainnon, että lapsi on vääränlainen ja viallinen. Lapsi hakee syytä ikävälle tunteelleen, yrittää päästä siitä eroon ja löytää syyn itsestään, mutta ei halua myöntää sitä, eikä _osaa ottaa teostaan vastuuta_. Niinpä hän löytää syyllisen siitä, kuka antoi teosta seuraukset. Tässä kohtaa häpeä liittoutuu vihan kanssa ja antaa puheenvuoron sille. Vihan tehtävähän on puolustaa, oli syyllinen kuka tahansa. Jollei vihan purkaminen onnistu, kokemus tallennetaan ja viha jää odottelemaan seuraavaa tilaisuutta, se ei unohda puolustustehtäväänsä.

Aika kuluu ja uusia kokemuksia tallentuu jatkuvasti. Lapsen kokemus huomionhakemisen vääränlaisuudesta saa uusia muotoja. Lapsi oppii, että kun syyttää omista virheistä muita ja antaa vihan hoitaa puolustautumisen, hän selviää. Häpeä kuitenkin on hereillä ja tietää edelleen, mikä on yksilön arvojen mukaisesti oikein ja mikä väärin. Sen tiedon paljastumista pitää vartioida tarkasti, koska oma syyllisyys tapahtumien kulkuun on liian tuskallista kohdata. Vihan lisäksi tämän paljastumisen uhkan äärelle kutsutaan myös pelko, jonka tehtävänä on hälyttää pienimmästäkin paljastumisen vaarasta. Tästä seuraa yleensä kahdensuuntainen konflikti, jossa 

• sisäinen häpeä nakertaa omanarvontuntoa ja tuottaa arvottomuuden/kelvottomuuden tunnetta
• viha haukkuu tai arvostelee kaikkea ulkoista, jolle mahdollisesti saattaisi paljastua tuo arvottomuuden/kelvottomuuden tunne. 

Itsetuntoa saattaa hetkellisesti kohottaa myös toisten ihmisten syyttäminen ja arvostelu, koska näin saadaan aikaan omille tunteille oikeutus ja keinotekoinen ylemmyydentunne: "olen parempi kuin tuo toinen". Ympäristön kannalta se vain on pitkä ja tuhoisa tie, harva jaksaa kannatella jonkun toisen itsetuntoa olemalla jatkuvasti arvostelun kohteena ja/tai syytetyn penkillä. Siksikin niitä ihmissuhteita tulee ja menee.

Näin tämä tunteiden pelikenttä koituu monen parisuhteen kohtaloksi ilman, että kumpikaan osapuoli edes tajuaa, mistä on kyse. Jatkuva vastakkainasettelu ja riitely on kuormittavaa, vaikka fyysistä väkivaltaa ei esiintyisikään. Tämä esimerkki häpeän ja tunnetason vastuun (lue: vastuuttomuuden) näkökulmasta on vain yksi skenaario siitä, miksi konflikteja syntyy. Taustalle ei aina tarvita selityksiä kaltoinkohtelusta, väkivallasta tai huonoista kotioloista, tunnelukot syntyvät ja kehittyvät omia aikojaan, joskus hyvinkin varhaisessa lapsuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan haitallisiin käytösmalleihin voidaan vaikuttaa tunnetyöskentelyllä. Siellähän ne vaietut tunteet ja tapahtumat  odottavat kohtaamistaan, aivojen poimuissa. Kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan oman elämän tapahtumista ja niihin liittyvistä tunteista ja siitä, että ne ovat jokaisen omalla vastuulla, niin tunteet kuin niihin liittyvät reaktiot ja käytösmallitkin. Osa tunteista, kuten häpeä tai suru, tuntuvat esiin noustessaan epämukavilta, jopa tuskallisilta, mutta asianmukaisesti käsiteltynä ja kohdattuna ne laantuvat ja ymmärryksen lisääntyessä käytöskin muuttuu parempaan suuntaan, niin itseä kuin muita kohtaan.

Yritetään edes!

Narsismi tunteiden näkökulmasta

Sain edelliseen, vihaa käsittelevään postaukseeni paljon viestejä liittyen narsismiviittaukseeni. Syntyi hyviä, rakentavia keskusteluja ja luin viesteistä monta eri elämäntarinaa, jossa toisen ihmisen narsistinen käytös on lähestulkoon tuhonnut läheisen elämänhalun, viihtyvyydestä nyt puhumattakaan.

Kuten mainitsin, en pidä siitä, että ihmiset herkästi leimaavat kanssaihmisiään narsisteiksi. Se on liian helppo tapa selittää mitä tahansa kaltoinkohtelevaa käytöstä miettimättä sen tarkemmin käytökseen vaikuttavia juurisyitä ja tunne-elämän ongelmia. Narsismiin liittyy selkeitä, tunnistettavissa olevia piirteitä ja kun valtaosa niistä toteutuu, kyse on diagnosoitavasta persoonallisuushäiriöstä, johon on saatavissa myös psykoterapiaa.

https://narsismi.info/diagnoosiin-tarvitaan-viisi-kohtaa/

Minua kiinnostaa ylipäätään ihmisten käyttäytymisen juurisyyt. Se, että ymmärrettäisiin paremmin, miksi huudetaan, ilkeillään, viljellään negatiivisuutta ja kaltoinkohdellaan toisen itsetuntoa ja tunteita. Käyttäydytään hyvin silloin, kun omat tarpeet täyttyvät mutta ristiriitatilanteissa huonot käytöstavat pääsevät esiin ja toisen osapuolen tarpeet muuttuvat merkityksettömiksi.

Purkamaton, vanha viha on yksi selitys valikoivalle huonolle käytökselle. Passiivinen viha patoutuu aikojen saatossa mielen syvyyksiin ja aktivoituu sopivista triggereistä.

Usein viha syntyy epäoikeudenmukaisesta valta-asetelmasta, jossa pieni lapsi on kasvattajiensa henkisen/fyysisen kaltoinkohtelun kohteena. Lapsi on täysin puolustuskyvytön kasvattajiensa edessä, kaltoinkohdeltu lapsi pystyy aluksi vain itkemään ja vähän myöhemmin raivoamaan tai pakenemaan, kun mielen omat puolustusjärjestelmät kehittyvät iän myötä.

Narsistinen käyttäytyminen pohjautuu usein lapsuudessa koettuun turvattomuuteen, jolloin perustunteena onkin hylkäämisen pelko. Viha kehittyy pelon seuraksi puolustamaan lapsen oikeuksia, mutta yleensä se ei saa tulla näkyväksi, koska siitä rangaistaan. Lapsesta voi passiivisen vihan myötävaikutuksella kehittyä  aggressiivinen räyhänhenki, joka hakee huomiota niillä keinoilla, mitä hän osaa: huutamalla, kiusaamalla, kiroilemalla, muita syyttämällä, erilaisilla tahallisilla vahingonteoilla, myös itsetuho on mahdollinen. Lapsi voi myös vetäytyä omiin oloihinsa, paeta päihteiden, pelien, musiikin tai kirjojen maailmaan, omiin fantasioihinsa ja yrittää vain sopeutua ympäristönsä kaltoinkohteluun. Silloin lapsi katkaisee näennäisesti kaikki riippuvuussuhteet ympäristöönsä ja kokee pärjäävänsä omillaan. Lapsi kasvaa tunnekylmässä ympäristössä eikä koe olevansa arvokas ja haluttu kenenkään silmissä. Tässä kohtaa kehittyy suojaksi myös itseinho ja häpeä, joka selittää arvottomuuden tunteen.

Selviytyäkseen lapsi kehittää itselleen käyttäytymis-/ajatusmalleja, jotka kompensoivat tuota ympäristön tunnekylmyyttä ja kaltoinkohtelua.

Jokainen meistä tunnistaa lapsen uhman, kun se osuu kohdalle. Se näkyy ja kuuluu, usein ottaa myös hermoon. Tämä sama uhmakkuus jää päälle selvitymiskeinoksi myös aikuisuuteen ja saa vain kultivoituneempia muotoja. Pohjalta löytyy sama lamaantunut viha, minkä kanssa lapsuudessa ei ole tullut kohdatuksi. Aikuisena se purkaantuu mm. ilkeilynä ja kaltoinkohtelevana käytöksenä. Ilmiö näkyy ja kuuluu myös nuorten käytöksessä saaden aikaan paljon ikäviä asioita.

Narsismin tunnusomaiset piirteet ovat lähestulkoon kaikki peräisin selviytymiskeinoista, jotka ovat jääneet päälle kun lapsi on elänyt itselleen epäedullisessa tunneilmastossa.

Sieltä ovat peräisin:

- kateuden ja kaunan tunteet, jotka hyvin usein kompensoidaan ylimielisyydellä ja evvk-asenteella. Pahimmillaan tämä esiintyy empatiakyvyn puuttumisena ja vääränlaisen oikeutuksentunteen nousuna. Ihmiselle jää päälle varhaislapsuuden uhmaiän kaikkivoipaisuuden tunne, jossa hän tuntee olevansa parempi kuin muut ja häntä ei koske mitkään säännöt, lait tai asetukset. Hän voi huutaa, uhkailla ja kiristää, käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen, hyötyä heistä tuntematta omantunnontuskia.

-Lapsuudesta on peräisin myös arvottomuuden ja huonommuuden tunne, joka näyttäytyy usein miellyttämisen haluna, mutta toisessa ääripäässä onkin valtava ihailun tarve. Tämä tunne liittyy varhaislapsuudessa koettuun tunnekylmyyteen ja rakkaudettomuuteen ja on esiintyessään tuhoisa. Tämän takia narsistit pystyvät hurmaamaan ympärillään olevia ihmisiä kerrasta toiseen. He ovat mukavia, seurapiirin silmäätekeviä, auttavaisia ja ylitsevuotavan ystävällisiä. Totuus paljastuu kuitenkin jossain kohtaa ja kaiken tuon miellyttämisen takana ovatkin vain omat tarpeet ja niiden täyttäminen. Kun tarvitaan vastavuoroisuutta, sitä ei löydykään ja jos kaltoinkohtelevaa käytöstä kyseenalaistetaan, niin ystävä muuttuukin hetkessä viholliseksi. Narsistin yksioikoinen ajatusmalli on: jollet ole puolellani olet minua vastaan. Jos nouset puolustamaan omia rajojasi narsistia vastaan, häviät. Aina ja yksiselitteisesti. Syy on aina muissa, ei koskaan narsistissa itsessään. 

Tämän takia narsistia on vaikea saada tajuamaan oman käytöksensä tuhoisuutta, koska hän ei koe käyttäytyneensä millään tavalla väärin. Kaikki mitä hän on sanonut ja tehnyt on täysin oikeutettua ja vika on aina toisen omissa ajatuksissa ja asenteissa. Narsisti ei koe tarvetta pyytää anteeksi tai edes pahoitella toiselle aiheuttamaansa mielipahaa,  koska se ei yksinkertaisesti ole hänen syynsä. 

Narsisti tarvitsee jatkuvasti vahvistusta omalle egolleen muiden ihailun kautta ja krittiikki tai arvostelu ei sovi siihen kuvioon. Yhtälö on yksinkertainen: ihailulla ja myötäelämisellä saa paikan narsistin lähipiiristä ja yleensä siinä on hyvä olla, koska narsistin tarpeet huomiohakuisuudesta täyttyvät. Muut ovat vihollisia, joita on syytä pitää asioissa ylimielisyydellä ja negatiivisella asenteella.

Tunnekylmä kasvatus saa aikaan tunnekylmiä ihmisiä.

Entäpä sitten ne lapset, joita on rakastettu ylenpalttisesti, kehuttu, ylistetty ja siloteltu tietä yli pahanmielen ja vaikeuksien? Järjestetty asiat ja kuskattu hyviin harrastuksiin. Uhrattu oma elämä lapsen hyvinvoinnin eteen ja odotettu sen kompensoivan omaa lapsuudessa koettua kaltoinkohtelua ja rakkaudettomuutta?

Hyvin usein heistäkin kasvaa narsisteja, ikävä kyllä.

Edellinen sukupolvi joutui käyttämään tunteen kompensaatiomahdollisuutta ja rakentamaan itselleen "tyhjän päälle" keinotekoisen itsetunnon jonka pönkittämiseen tarvitaan jatkuvaa ulkopuolelta tulevaa ihailua.

Mutta lapsi, joka ehdollistuu ympäristön kehuihin perusteetta, kokee ihan saman arvottomuuden tunteen, silloin kun ihailua ja kehumista ei olekaan saatavilla. Terve itsetunto tarvitsee kykyä sopeutua myös pettymyksiin ja vastoinkäymisiin ja jos tämä kasvunmahdollisuus evätään tekemällä asiat puolesta, järjestämällä elämä helpoksi, sietokyky ei pääse kehittymään ja tie myrkylliseksi manipuloijaksi on vielä lyhyempi kuin edeltäjillään.

Meissä jokaisessa on vihaa, pelkoa ja häpeää. Jokainen meistä kaipaa näkyväksi ja kuulluksi tulemista, jossain määrin myös ihailua. Jokaisella meistä on siis aineksia narsismiin.

Miksi sitten vain pienelle osalle ihmisistä kehittyy persoonallisuushäiriö ja muut pääsevät lievemmillä oireilla?

Vastaus piilee tunteiden tunnistamisessa ja siinä, miten terveesti pieni lapsi on tullut kohdatuksi omine tunteineen ja tunteenpurkauksineen.

Muistetaan siis miettiä hetki, ennen kuin luokitellaan jonkun ikävä käytös narsistiseksi, mitä kaikkea tuo ihminen on mahtanut kokea menneisyydessään. Tunnistatko käytöksestä uhmakkaan viisivuotiaan kiukuttelemassa, koska hänen tarpeensa tulla kuulluksi ja nähdyksi ei ole täyttynyt? Tai hämmentyneen aikuisen taistelemassa rakkautta vastaan, koska se pelottaa, kun sitä ei ole koskaan kokenut? Jos edelläkuvattuja aineksia löytyy, niin ehkäpä myötätunto ja ymmärrys ovatkin parempia vaihtoehtoja kohtaamisissa kuin suoran sodan julistaminen? Sodassa kun ei ole voittajia koskaan. Tai vaihtoehtonahan voi olla
myös paikalta/vaikutuspiiristä poistuminen takavasemmalle? Sekin on joskus viisautta.

Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja

Elokuun tunneteemaksi valitsin ydintunteista vihan. Se on tästä ydintunne-perheestä se tunne, jota kavahdetaan, jota pidetään piilossa mahdollisimman pitkään. Siihen suhtaudutaan oudoksuen, sitä pelätään, usein myös hävetään.

Normatiivisen, (lue: kiltiksi ja hyvinkäyttäyttäytyväksi opetetun) ihmisen tunneilmaisuun sitä pidetään aivan liian aggressiivisena ja sopimattomana. Se aiheuttaa ihmissuhteisiin paljon ongelmia esiintymällä joko aktiivisena tai passiivisena.

Viha käyttää kehoa välikappaleenaan taitavasti. Siinä missä suru lamauttaa toiminnot ja nostattaa kyyneltulvan, vihan keinona on sumentaa muu, rationaalinen ajattelu ja keskittää ihmisen koko energia vastustajan tuhoamiseen. Siinä väistyy nälkä ja jano, vireystila nousee tappiin ja koko keho valjastetaan vihan käyttöön voimakkaan adrenaliinituotannon avulla.

Pistää vihaksi.

Ärsyttää.

Suututtaa.

Raivostuttaa.

Vituttaa.

Vihan kuohunnassa tapahtuvat harkitsemattomat ylilyönnit, fyysiset ja psyykkiset väkivallanteot, tappelut ja tapot.

Tämä vihan aktiivinen äärilaita saa ihmiset pelkäämään ja kavahtamaan omia vihan tunteitaan. Kukaan ei halua kontolleen väkivallan tekoja, ei tekijänä eikä kokijana. Mutta niin vain tapahtuu.

Joka päivä jossain viha kuohahtaa ja teot puhuvat puolestaan. 

Jotta vihan toimintamekanismia voisi ymmärtää edes jollain tasolla, on tiedettävä mikä on vihan perustehtävä.

Se on omien rajojen puolustaminen. 

Rajat asetetaan niiden arvojen ympärille, mitkä itsekullekin tuntuvat merkitykselliselle.

Otetaanpa tähän pari käytännön esimerkkiä:

1. Seisot kaupan kassajonossa, jono ei tunnu liikkuvan mihinkään, tunnet kärsimättömyyttä ja juuri silloin joku tulee takaasi ja kiilaa jonossa eteen. Suutut ja vihan tunne kertoo,  että tämä ei ole oikein. Puolustat oikeuttasi pitää oma paikkasi jonossa sanomalla etuilijalle, että ei käy, tämä ei sovi, minä olin ennen sinua. Viha antaa energian toimintaan eli itsesi ilmaisuun. Kun tilanne menee ohi, vihan tunne laantuu nopeasti ja hetken kuluttua et enää muista tapahtunutta, se ei jää vaivaamaan, koska olet purkanut sen ulos. Yksinkertaista, eikö totta? 

2. Otetaanpa seuraavaksi vähän monimutkaisempi esimerkki.

Pariskunta viettää iltaa kotona ja yks kaks ilmapiiri sähköistyy, toinen osapuolista raivostuu silmittömästi toiselle, alkaa huutaa ja käyttäytyy aggressiivisesti. Näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, on syöty hyvin, tiskattu astiat ja molemmat selaavat rauhassa kännykkäänsä.

Mitä on tapahtunut?

Tässä yksi skenaario:

Kännykän selaaminen eli eristäytyminen omaan yksityisyyteen on toiminut triggerinä hylkäämisen pelolle. Hylkäämisen pelko puolestaan aktivoi mustasukkaisuuden ja kutsuu apuun myös vihan. Tässä tunnesopassa onkin siis jo useampi osatekijä. 

Kaikki lähtee liikkeelle arvoista. Arvona esimerkissä toimii luottamus kiintymyssuhteeseen/rakkauteen ja sillä on kokijalleen korkea merkityksellisyys

- Mustasukkaisuus syntyy oman mielen sisäisestä epävarmuudesta, olenko kiintymyksen/rakkauden arvoinen ja toisen ihmisen toiminta toimii sille peilinä. 

-puolison kännykän selaaminen saa aikaan epävarmuuden: mitä ruudun takana on meneillään? 

- Hylkäämisen pelko nostaa esiin uskomuksia ja vääristyneitä ajatuksia pettämisestä.

- Viha nousee puolustamaan omaa arvoa (luottamus)  ja hyökkävä käytös hoitaa itseilmaisun.

Näin tunneketju toimii yksinkertaistettuna.

Edelliset esimerkit valottavat aktiivisen vihan toimintaa terveellä ja epäterveellä tavalla. Tilanne kaupan kassalla purkaantui nopeasti eikä jäänyt mieleen kuormittavaksi tekijäksi mutta toisen esimerkin pariskunnan parisuhde ei voi hyvin. Siinä on ongelmia purkamattomien/tunnistamattomien  tunteiden takia. Aktiivisen vihan tunnistaa helposti, mutta kun kysessä on useamman tunteen kombinaatio, erottelu ja syy-seuraussuhteiden havaitseminen onkin jo työläämpää.

Mutta entäpä sitten, kun viha ei purkaannukkaan vaan koteloituu mielen sisällä passiiviseksi vihaksi?

Tästäkään ei yleensä hyvää seuraa.

Muuttuakseen passiiviseksi vihan tunnetta on pitänyt tukahduttaa pitkään.

Usein kysessä on epätasa-arvoinen fyysinen tai psyykkinen valta-asetelma. 

Lapsi/vanhempi -suhde. 

Heikko/vahva voiman tai vallankäyttösuhde

Alainen/johtaja -suhde

Toiminta näkyy lähisuhteissa kaltoinkohteluna, työpaikalla kiusaamisena, koulussa kouluväkivaltana, organisaatioissa ja uskontokunnissa epätasa-arvoisena kohteluna jne. Tyypillistä kaikille esiintymille on, että alisteisessa asemassa oleva uhri vaikenee ja tekijä joko toimii tietoisesti tai ei välttämättä edes tiedä loukanneensa uhrin rajoja.

Kun näitä tilanteita ei osaa/ ei voi purkaa terveen vihan avulla, epäoikeudenmukaisuuden tunne patoutuu ja mieli lähtee tietoisesti tai alitajuisesti hakemaan oikeutusta kokemalleen vääryydelle.

Rajuimpia ääriesimerkkejä patoutuneen, passiivisen vihan esiintulosta ovat joukkosurmat, jotka toteutetaan koston hengessä. Tekijä on hautonut kostoaan pitkään ja sisäinen vihan tunne antaa siihen sekä oman, henkilökohtaisen oikeutuksen, että energian toteutukseen.

Viha voi kääntyä myös itseään vastaan, jolloin ihminen alkaa hitaasti tuhota itseään ajatellen sen olevan oikein vaikka vihan varsinainen kohde on ihan joku muu.

Itsetuhoinen viiltely, syömishäiriöt, raju päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttö, pakkomielteinen asioiden toistaminen ja itsensä rääkkääminen kertovat omaa kieltään patoutuneesta, passiivisesta vihasta. 

Näkyvin ja arkisin passiivisen vihan muoto on kuitenkin negatiivisten ajatusten esiintuonti

- nalkuttamisena

- pahantahtoisena juoruiluna

- toisten syyllistämisenä ja mustamaalaamisena

- panetteluna ilman syytä

- ilkeilynä ja piikittelynä

- negatiivisten asioiden esille tuontina tarkoitushakuisesti

Passiivinen viha on jäänyt tunnistamatta ja oman mielen sisällä vaikuttava arvottomuus tai huonommuus ja pelko sen näkyväksi tulemisesta saa suun käymään ja vihan tuottamaan myrkkyä ympäristöönsä.

Tämä vihan muoto on kuin suuri, huohottava hämähäkki monine jalkoineen kutomassa verkkoa jokaisen lähelle osuvan ansaksi.

Hämähäkki tarraa kiinni jokaiseen, joka takertuu verkkoon, myrkyttää yksilön ja tämän lähiympäristön ilkeilyllään saadakseen itselleen energiaa voida paremmin. Saatu energia tosin pitää hämähäkkiä hengissä vain hetken ja niinpä saaliiksi on saatava aina uusia, hyväuskoisia ihmisiä, jotka antautuvat tietämättään passiivisen vihan myrkytettäviksi.

Narsismi on muotisana, enkä pidä siitä, että kaikki ikävä ja huono käytös leimataan narsistiseksi. Näen mieltä myrkyttävän käyttäytymisen yhtenä passiivisen vihan ilmentymänä ja sellaisenaan se on vielä kaukana narsismista. Mutta jos siihen lisätään loputtoman ihailuntarpeen lisäksi manipuloinnin tahto ja taito, empatiakyvyn puute ja halu vahingoittaa toista tieten tahtoen yleensä koston nimissä, aletaan olla jo lähellä diagnosoitavaa narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kuten huomaat, vihalla on monet kasvot.

Terveenä esiintyessään se puolustaa arvojasi toista osapuolta kunnioittaen ja määrätietoisesti. Se on hereillä juuri oikealla hetkellä ja toimii etujesi mukaisesti,  kuten asianajaja puolustaessaan päämiestään oikeudessa.

Mutta epäterve viha, joka on tukahdutettu ja sen olemassa olo on kokonaan kielletty, saa aikaan monenmoista pahaa. Tämä selittää sen, miksi viha halutaan vaientaa ja pitää piilossa ja pimeässä. 

Olisiko jo aika kohdata vanhat kaunat ja eripurat, käsitellä ne terveesti ja vapauttaa viha-energia sille kuuluvaan tehtävään nykyhetken arvojen ja rajojen puolustajana?