Kuolemaa kohti mennään

Pelosta riittää puhumista, se kun on tunteista selvästi aktiivisin ja usein jopa ylityöllistetty yhteistyössä vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Muistatteko lapsena, miten hetkessä saatiin mieliala jännittyneeksi tai jopa kauhun partaalle, kun kerrottiin kummitusjuttuja ja "tositarinoita" kuolleista ihmisistä, jotka tuntuivat saavan aikaan vaikka mitä omituista?

Kuolema lopullisuudessaan on kiehtonut ihmismieltä kauan. Rakkauden ohella kuolema ja sen kohtaaminen on siivittänyt taidetta kaikilla sen osa-alueilla. Omalle verkkokalvolle nousevat nopeasti Hugo Simbergin kuvataideteokset Kuoleman puutarhasta, jossa veikeät ja ilmeikkäät luurangot hoitavat kaunista puutarhaansa kuoleman jälkeen ja odottelevat sinne lisää väkeä samoihin puuhiin. Teema on kiehtonut Simbergiä kovin, koska esim. Tampereen tuomiokirkon maalaukset kertovat aiheesta kuoleman molemmin puolin. Teoksessa Haavoittunut enkeli kuoleman voi aistia lähestyvän, koska paareilla kannettava enkeli on haavoittunut ja taustalla vaanii uhkana sekä sota että nälänhätä. Kirkon alttaritaulussa ollaan taas kuoleman toisella puolella, ylösnousemuksen parissa ja jostain haudan takaa, välitilasta nousee sieluja ihmishahmossa taivaan touhuja katselemaan. Kuoleman voima suhteessa ihmiseen on suuri ja lopullinen, se tietää yleensä tuskallista luopumista ja suurta surua. Tästä hyvänä kuvauksena Akseli Gallen-Kallelan teos Lemminkäisen äiti, josta voi aistia surun lisäksi myös kunnioitusta itseään suurempaa voimaa kohtaan.

Miksi sitten tartuin tänään kuolema-aiheeseen?

Mikä minua siinä pelottaa? Vai pelottaako?

Olen kohdannut kuoleman tähän ikään mennessä jo monesti. Ensin se vei suuren rakkauteni, kasvatti-isäni Edvartin minulta. Tuli syöpä ja tappoi alle viisikymppisen miehen. Pienen, kuusivuotiaan tytön käsityskyky ei vielä ymmärtänyt tilanteen musertavuutta ja sitä, miten se koko jäljelle jäävän perheen elämään vaikutti. Olin tuon miehen silmäterä ja sydämessäni on aina sen hymyn kokoinen paikka tyhjänä. Sitten samasta syystä, ollessani kaksikymppinen, lähti läheinen ystäväni, ex-mieheni sisar jättäen jälkeensä suuren, osin vielä tänäkin päivänä käsittelemättömän surun. Sitä kuolemaa ei voinut hyväksyä; nuori, alle kolmekymppinen perheenäiti tempaistaan täältä meidän keskuudestamme jonnekin tuonpuoleiseen. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta eikä oikeudenmukaiselta se kuolema. Näitä tuntoja Lauri Tähkä sanoittaa hyvin laulussaan "Sinä olet minun". Siinä ilmaistaan vihaa jollekin, joka tuntuu säätelevän tätä elämän pituutta kovinkin julmilla otteilla. Sitten lähti kasvatti-äiti, vain kahta kuukautta ennen esikoiseni syntymää, mitä hänkin odotti kovin. Siihenkään ei ollut vastaansanomista, piti vain pärjätä sekä surun että ilon ja elämänriemun kanssa yhtäaikaa. Kuolema on vienyt käsivarsiltani myös ihan minulle ennestään tuntemattoman ihmisen, satuin vain olemaan läsnä hänen lähtönsä hetkellä.

Olen siis nähnyt ja kokenut kuolemaa, kuten ihan jokainen näille kymmenille ehtinyt. Nuo kokemukset ohjautuvat ulkoapäin; joku muu kuolee, en minä. En kuvittele olevani kuolematon, mutta eihän sitä nyt vielä tässä iässä, alle kuusikymppisenä tarvitse ajatella. Olen perusterve ja eliniän odotekin on noussut jonnekin 85-vuoden tietämille. Teräslady Aira Samulinkin ehätti 96-vuoden ikään ennen menehtymistään aivoverenvuotoon. Näin ajattelin näihin päiviin saakka, kunnes minut pysäytti oma tyttäreni kysymyksellään siitä, olenko jo tehnyt tarvittavia asiakirjoja valmiiksi kuolemaani ajatellen.

En ole tehnyt, en.

Miksi en?

Siksi, että oman kuoleman pelko pidättelee ajatuksia ja nostattaa ahdistavia tunteita. Asiakirjojen laatiminen omaa kuolemaa ajatellen tuntuu jotenkin lopulliselta, ihan kuin ympyrän sulkeutumiselta. Sitten kun sen on tehnyt, jäljellä ei ole enää mitään, vain sen kuoleman odottamista.

Tässä kohtaa piti todenteolla ottaa omat opit käyttöön ajatusten uudelleenmäärittelystä. Otin järjen käteeni ja työnsin tunteen hetkeksi syrjään. Lupasin sille tunteelle, että palaan siihen kyllä, mutta ensin pitää saada käytännön asiat pois päiväjärjestyksestä. Laadin asiakirjan omaisilleni, jossa kerron kaiken olennaisen, mikä helpottaa heidän työtään kuolemani jälkeen. Yllättävän monta asiaa siihen sai kirjata alkaen kuolemaa edeltävästä hoitotahdosta aina muistotilaisuuden järjestämiseen saakka. Pankkiasiat, laskut, IT-asiat, avaimet, kuolemasta ilmoittamiset, monta käytännön asiaa, joiden kanssa on vain tehtävä töitä, että ne hoituvat. Oman tahdon ilmaisun myötä tunsin ahdistuksen helpottavan. Asiakirjan aloittaminen oli vaikeaa mutta loppua kohti ajatus selkeni ja kirjoittaminen sujui lopulta minulle tuttuun tyyliin helposti ja vaivattomasti.

Mitä prosessin aikana tapahtui?

Kohtasin oman kuolemanpelkoni silmästä silmään. Tajusin Chisun Kriisit-biisin sanoin että: "kuolemaa kohti mennään jokaikinen" ja se ei minun kohdallani ole sen kummempi poikkeus. Asia muiden joukossa. Kun käytännön asiat ovat paperilla siistissä järjestyksessä, voin hyvillä mielin keskittyä elämään, joka ikinen päivä.

Terve kuoleman pelko pitää meidät hengissä muistuttaen elämän rajallisuudesta monin eri tavoin joka päivä. Tarpeet ruuasta ja juomasta, lämmöstä ja turvasta saavat meidät toimimaan ja jos niiden tarpeiden täyttymistä jokin uhkaa, kuoleman pelko pitää huolen siitä, että muistamme ne taas. Pikkunälkä muuttuu hetkessä liskoaivojen hallitsemaksi "en-selviä-tästä- hengissä" -kaaokseksi ja kohta huomaamme ahmivamme evästä kaksin käsin. :-)

Kuoleman pelko osaa esiintyä myös epäterveenä tapana tuhota elämää. Paradoksaalista kyllä, elämän liekin sammuttaminen omin voimin on yksi kuoleman pelon oireista. Silloin kuolema saa ajatuksissa "pelastajan" roolin, siitä tulee pakokeino, väylä ulos jostain, jota ei voi kestää tai sietää. Kuoleman pelko naamioituu Elämän peloksi ja näin ihminen tulee virittäneeksi itse itselleen ansan, joka johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin ja tekoihin, usein myös kuolemaan. Taustalla sietämättömässä olossa ovat aina käsittelemättömät, aitajuiset tunteet ja niihin jatkuvasti tapahtumien muodossa osuvat triggerit. Se uuvuttaa ja masentaa, elämästä katoavat kaikki värit, edessä on vain sameata ja harmaata huttua. Tunteiden suosta ei tunnu olevan ulospääsyä ja koska ympäröivä maailma ulkopuolella on täynnä uhkia ja kurjia tapahtumia, oma sisäinen maailma käpertyy hakemaan pelastusta kuolemasta.

Kuoleman lopullisuus ja siihen liittyvä ajattelu "tuonpoleisesta" kiehtovat ihmismieltä jatkuvasti. Kirkko eri uskontokuntineen on jakanut lohtua kuulijoilleen jo tuhansia vuosia sisällyttäen oppiinsa myös eettistä filosofiaa hyvästä elämästä. Paratiisiin pääsee, kun elää oppien mukaan, vastapainona tietenkin pahan voimat ja uhkakuvat helvetin lieskoista. Näillä mielikuvilla ihmiskuntaa on ohjailtu jo tuhansia vuosia ja se kertoo kuoleman pelon voimasta. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan tuon oman elämänsä rajallisuuden kuka milläkin tavalla. Minulle se tuli tyttären sinänsä ihan viattoman kysymyksen muodossa.

Vuoropuhelu olisi voinut mennä jotenkin näin:

-"Äiti hei, oootko sä miettinyt, että sinäkin kuolet joskus?"

-" Minäkö?"

- Ootko miettiny sitä, miten me, sun lapset, sitten hoidetaan sun asioita, kun ei ole tietoa, miten niitä pitää hoitaa?"

-"No nytkö siihen pitää ryhtyä, enhän minä ole nyt kuolemassa, en edes sairas tai mitään, miksi näin pitäisi just nyt toimia?"

-"Ehkäpä just siksi. Sinä olet nyt terve ja elämässä on kaikki hyvin. Nyt sinulla on tilaisuus miettiä, mitä tahdot ja osaat sen ilmaista myös meille."

Kiitos rakas ja viisas tyttäreni! Minä tarvitsin tämän pysäytyksen kohdatakseni itseni ja sen mitä kuoleman kohdatessa tahdon. Nyt se tahto on kirjattu paperille ja tekin sen veljesi kanssa tiedätte.

Pelottava, rajoittava pelko

Lokakuun tunneteemaksi jäi ydintunteista viimeinen eli pelko.

Minulla meni itseasiassa kaksi viikkoa kuukauden alusta miettimiseen, miten tätä aihetta lähestyisin, miten rajaisin ja mitkä näkökulmat nostaisin esiin tuodakseni esiin oleellisen. Aihe on laaja ja selkeästi minua pelotti tarttua siihen. 

Miksi epäröin?

Miksi pelkäsin?

Pelon tehtävänä on varoittaa ihmistä kaikesta vaarallisesta ja estää vaarallisten asioiden toistumista. Se varoittaa asioista, joista  aiemmin on koitunut joko fyysistä tai psyykkistä vaaraa. Asioista, joista tiedetään koituvan uhkaa terveydelle, asioista jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä ja sanomatta. Lista on pitkä ja täysin mahdoton muistaa tietoisella mielellä. Siispä avuksi tarvitaan myös alitajunta, jonka syövereissä on muistissa tähänastisen elämän kaikki tunteet ja kaikki tapahtumat. Ihan kaikki.

Jokaisen oma, henkilökohtainen "virheloki" sijaitsee oman mielen syövereissä eikä kahta samanlaista tietokantaa ole. Minun mieleni syövereistä löytyy vikakoodia mm. uskottavuuden kohdalta. Sinne on taltioitu tieto, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä, joku muu tulee kertomaan minulle, että olen väärässä. En ole tarpeeksi koulutettu, minulla ei ole pätevyyttä ja että esilletuomani ajatukset ovat huuhaata, eivätkä ne perustu tutkittuun tietoon.

Siksi ajatusteni esilletuonti ja niiden julkaiseminen tuntuu vaikealta ja tällä kertaa jopa mahdottomalta. Pelko tunteena siis toimii ja toimittaa perustehtäväänsä minussa.

Kuinka näin on päässyt käymään?

Olen aina ollut innokas oppija. Oppiminen on ollut minulle helppoa ja vaivatonta. Olen looginen ajattelija ja luon johtopäätöksiä nopeasti tarkistelematta asiaan liittyviä faktoja tai muuttujia sen kummemmin. Se on johtanut siihen, että aina kun olen "luonut" jotain omaa, se on ollut jonkun mielestä väärin luotu. 

Esimerkkinä pitkään tekemäni karaokevalmennus. Loin vuosia sitten itselleni ammatin, jossa luotsaan karaokeharrastajia eteenpäin neuvoen mm. laulutekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Tämä oli alkuun laulupedagogien mielestä täysin väärin, näin ei voi toimia, koska minulla ei ole laulupedagogin pätevyyttä. Sain paljon kritiikkiä toiminnastani eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Koin hylkäämisen pelkoa enkä ole vieläkään uskaltanut pitää ääntä osaamisestani pahojen puheiden pelossa.

Toinen esimerkki on tuore ja liittyy lyhytterapiaan. Valmistuttuani lyhytterapeutiksi aloin mainostaa osaamistani verkossa. Sain vastaani kyseenalaistamista ja kritiikkiä koulutukseni tasosta ja siitä, millaista terapiatyötä lyhytterapeuttina on soveliasta tehdä. Pätevyyttäni toimia terapeuttina epäiltiin ja koko ammattikuntaa herjattiin vääräuskoisiksi, kalliilla koulutetuiksi keittiöpsykologeiksi.

Taas vetäisin liinoja kiinni, en enää uskaltanut markkinoida somessa ja aloin vältellä lyhytterapeutti-nimikkeen käyttöä, vaikka siitä hetkestä, kun sen oikeuden sain, on vasta vajaa vuosi aikaa.

Pelkohan se siellä taustalla toimii ja rajoittaa tekemisiäni. Tarkkaan ottaen hylkäämisen pelko.

Jokaiselle pelolle on olemassa juurisyy.

Niinpä tarvitsen nyt tarkastella omaani.

Juuret ulottuvat sananmuksesti syntymääni saakka. Minut on heti syntymäni jälkeen hylätty ja annettu lastenkotiin kasvamaan. Sieltä olen päässyt sijaisperheeseen puolitoistavuotiaana ja saanut itselleni äidin, isän ja isoveljen. 

Muistan varhaislapsuudestani muutaman tapahtuman, jossa hylkäämisellä "uhattiin" pientä tyttöä. Vakavin näistä uhkista oli äidin sanat, kun hän kiukutteluuni kyllästyneenä tokaisi: "kuule Enja, kun siellä lastenkodissa olisi ollut monta muutakin tyttöä vailla kotia."

Sanat saivat aikaan ajatusketjun:

- en saa kiukutella

- minun täytyy olla kiltisti

- kenellekään ei saa tulla vuokseni paha mieli

- minun täytyy yrittää kovemmin olla kiltti

- minun pitää olla parempi kuin ne muut tytöt siellä lastenkodissa 

Tämä hylkäämisen uhkaan liittyvä pelko on ohjannut elämääni siitä saakka ja  kokemuksia hylkäämisistä on tullut matkan varrella tietysti lisääkin.

Pienelle lastenkodista tulleelle tytölle tuo hylkääminen olisi ollut katastrofaalista, kuten kenelle tahansa pienelle lapselle. Niinpä kehitin jo varhain ajatusmallin siitä, että otan selvää ja opettelen asiat, teen kaiken mihin ryhdyn, niin hyvin kuin osaan. Nopea oppimiskykyni viitoitti alkanutta tietä ja niin olen koko ikäni johtanut itse itseäni kuuntelematta juurikaan muiden oppeja ja ajatuksia, seuraamatta ketään tai ottamatta kenestäkään mallia.

Näin toimiessani olen usein ylittänyt oppineisuuden rajoja olematta kuitenkaan oppinut ja tästä minua on kritisoitu oikeastaan koko aikuisikäni.

Tästä yhtälöstä on seurannut hylkäämisen pelon aiheuttama tunnelukko, joka rajoittaa ja osin estääkin ajatusteni esiintuontia julkisesti. 

Kuten huomaat, blogini muodossa olen lähtenyt murtamaan tuota lukkoa. Kohtaan pelkoni kirjoittamalla siitä ja toivon tietenkin, että minua ei hylätä eikä tilalleni haeta jotain toista. Järjen ja ajatusten tasolla tiedän, että kukaan ei tule minua hylkäämään, mutta pelko sisälläni on toista mieltä. Sillä on uhkasta todellisia kokemuksia ja sen tehtävänä on muistuttaa minua niistä kokemuksista. 

Pelko ei unohda.

Sillä on myös tehokkaat työkalut tukenaan:

- Se rajoittaa.

- Se estää.

- Se lamauttaa.

- Se saa nopeasti taistele/pakene -reaktion aikaan kehossa.

- Se ei luovuta vaan uuvuttaa.

- Se keksii syyt ja mustamaalaa seuraukset 

- Se tekee kaiken voitavansa, että uhka ei toteutuisi.

Pelolla on ydintunteista eniten töitä. Se on jatkuvassa tarkkailuasemassa valvomassa tapahtumien kulkua aistien kautta.

Mikä tahansa ärsyke, mikä muistuttaa menneestä uhasta tai vaarasta saa sen aktivoitumaan ja ottamaan muut tunteet hallintaansa. Se liittoutuu herkästi häpeän ja vihan kanssa ja yhdessä ne saavat paljon pahaa aikaan. Ihmiseltä voi mennä työ- ja toimintakyky pelkästään pelkojen vuoksi. Stressi, unihäiriöt, riippuvuudet, syömishäiriöt, autoimmuunisairaudet ovat usein syntyneet käsittelemättömien tunteiden myötävaikutuksella. Pelko johtaa usein tätä oireiden orkesteria, jonka sointi on kakofoninen ja täynnä riitasointuja.

Kuitenkin; pelko on "vain" tunne, siinä missä muutkin tunteet. Se on hyvä oppia tunnistamaan itsessään ja elämään sen kanssa rinnakkain eikä jatkuvassa sotatilassa sitä vastaan. Sen perustehtävä on suojella ja varoittaa vaaroista, niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin ja sen se tekeekin ihan huolella. Meidän tehtävämme on oppia tunnistamaan pelon nostattamat ajatukset ja oppia myös ohittamaan niitä tarpeettomana "ajatushälynä". Suurin osa ajatuksista ei ole relevantteja eivätkä lainkaan sopivia tähän hetkeen.

Minäkin painan taas hetken kuluttua "Julkaise"- painiketta tietäen, että kukaan ei minua hylkää tämän tekstin takia, vaikka kritiikkiä ja eriäviä mielipiteitä taas saankin luettavakseni. 

Kaiken se kestää, vai kestääkö?

Syyskuun tunneteemana on rakkaus ja ensimmäiseen postaukseeni liittyen sain ihania viestejä siitä, miten kaksi ihmistä ovat kohdanneet ja kokeneet heti kohdatessaan suunnatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Sitä ihmeteltiin yhdessä, kohtaamiset tuntuvat sattuman sanelemalta mutta kuitenkin täysin järkeenkäyvältä ja jopa järjestetyltä.

Match made in heaven?

Ehkäpä?

Osa suhteista oli jo päättynyt mutta tunne yhteenkuuluvuudesta on säilynyt silti.

Mistä oikein on kyse?

Joku uskoo jälleensyntymiseen ja siihen, että olemme olleet rakastavaisia jo edellisissä elämissä. Joku taas näkee oman minuutensa osana toista ja kun arvot ovat yhteiset, yhdessäolo on kuin ajatusten taikaa, kaikki vain sujuu ja rakkaus roihuaa. Tätä kahden ihmisen välistä yhteenkuuluvuutta ei varmasti koskaan pystytä tieteellisesti täysin selittämään, miksi se ylipäätään syntyy ja mitä tarvitaan, että se kestää. Rakkaudella ydintunteena on siinä suuri tehtävä, mutta sekään ei selitä kaikkea sitä, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät itselleen sopivan kumppanin kanssa.

Eräs merkityksellinen asia toimivassa parisuhteessa on seksi ja mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vapaasti. Sekin tuli viesteissä/rakkaustarinoissa vahvasti esiin.

Kaava menee jotenkin näin:

Seksiin tarvitaan suhde ja suhteeseen tarvitaan  aitoa rakkauden tunnetta, jotta se tuntuu oikealta ja seksi toimii. Yhtälö on varsin yksinkertainen mutta erittäin herkkä ja haavoittuva.

Jos suhde rakentuu pelkän seksin varaan, se tuntuu useimmista pelkältä seksuaaliselta suoritukselta. Vähän niin kuin kuntosalikäynnit. Tekee hyvää, siihen jää koukkuun (endorfiini) mutta siihen voi myös kyllästyä. Jos suhteen pelisäännöt ovat kumppaneille yhdessä sovitut ja yhtenäiset, mielihyvän hakemiseen tarkoitettu seksi voi toimia ja antaa sen mitä siltä haetaankin: hetkellisen tyydytyksen. Ikävä kyllä, tällä keinolla haetaan mielihyvää myös parisuhteen ulkopuolelta, salaa toiselta, eikä se puolestaan koskaan voi olla oikein.

Uskottomuudella loukkaaminen osuu kaikista herkimmän ja haavoittuvimman itsetunnon osioon. Se romuttaa luottamuksen ja tuo tilalle vihaisen epäluulon ja pelon hylkäämisestä. Tämä on kyllä jokaisella meistä tiedossa mutta miksi me kuitenkin toimimme vastoin arvojamme? Miksi tarve hetkelliseen mielihyvään saa niin suuren merkityksen/oikeutuksen, että olemme valmiita loukkaamaan meihin sitoutunutta kumppaniamme pahimmalla mahdollisella tavalla?

Usein kiinnijääntitilanteissa vedotaan siihen, ettei uskottomuudella ole ollut merkitystä, koska siinä ei loukattu toista tunnetasolla. Se oli vain pelkkää seksiä. Ihan sama kuin kävisi kuntosalilla jonkun kanssa tai vaikka syömässä. Kysymys kuuluukin, miksi se sitten täytyy pitää salassa? Suhteeseen liittyvä luottamus perustuu kahdenväliseen sopimukseen suhteen rajoista ja useimmiten juuri seksin mukanaolo luo rajat intiimille kanssakäymiselle. Rajat ovat henkilökohtaiset, mutta niiden juuret ovat syvällä kulttuurissa ja kasvatuksessa, minkä olemme saaneet.

Seksuaalisuus on ihmiselle suotu lahja, jota jokainen voi käyttää tai olla käyttämättä parhaaksi katsomallaan tavalla. Se ei ole oikeus eikä velvollisuus. Se ei missään määrin ole kauppatavaraa eikä sovi vallankäytön välineeksi. Se on osa jokaisen identiteettiä ja se voi tuhoutua, kuten tiedetään, monella eri tavalla.

Vastuullinen/turvallinen seksi suojaa sukupuolitautien lisäksi myös tunne-elämän onnettomuuksilta. Arvojen ja rajojen määrittely ja niissä pysyminen yhdessä on ihan yhtä tärkeää kuin kondomin käyttö.

Englannin kielessä on hieno termi rakastelulle: make love. 

Se ilmaisee minusta hienosti sitä, että teemme yhdessä tähän hetkeen jotain, mitä ei vielä ole olemassa. Teemme/luomme rakkautta. 

Löytyykö seksuaalisuuden ytimestä aina rakkautta? Vai onko niin, että rakkauden ytimessä on mahdollisuus toteuttaa vapaasti omaa seksuaalisuuttaan?

Mitä seksi on suhteessa seksuaalisuuteen?

Miten sinä tämän asian näet ja koet?

Millaisia ajatuksia tämä aihe sinussa herättää?

Pysyn kuulolla edelleen 🤗

Rakkauden monet kasvot

Syyskuun tunneteemaksi valikoitui rakkaus.

Tuo tunne, josta maailmaan on syntynyt musiikkia, runoja, kirjoja, maalauksia, ylipäätään taidetta ylenpalttisesti. 

Jo vuosituhansien ajan taiteiljat ovat tarvinneet muusansa ylläpitämään intohimon liekkiä, joka johdattaa kohti rakkauden syvintä olemusta ja tuo taiteeseen syvän ja uskottavan aspektin.

Mitä rakkaus sitten on?

Onko se intohimoa, ystävyyttä, sitotumista tai uskollisuutta? Jos uskomme markkinatalouteen, niin vastaus löytyy kaupan hyllyltä vaaleanpunaisesta marenkihötöstä tai suklaarasiasta. Yleensä se on kallista ja ylimakeaa, paitsi alennusmyynnissä heti sesongin jälkeen. Kultasepänliikkeet tarjoavat kultaa ja matkatoimistot matkoja, hotellit hyvinvarusteltuja svittejä. Välillä muistetaan äitejä, välillä isiä ja onneksi joka vuosi on joulu, jolloin rakkauden saattaa paketoida kultakääreeseen ja antaa rakkaimmalleen.

Jos taas uskomme aineettomuuteen, saatamme lähestyä ehkä jotain osatotuutta rakkaudesta. 

Jos mietimme pelkästään musiikkia, sen avulla on ilmennetty tätä mystistä tunnetta  vuosituhansien ajan ja se on yhdistänyt kultturien eri muotoja kaikkialla maailmassa.

Sanoma löytyy jostain kohtaa rakkauden draamankaarta, joko siitä unelmoidaan, sitä eletään todeksi tai sitten muistellaan jo menetettyä rakkautta.  

Minkään muun tunteen välikappaleeksi ei taidetta ole valjastettu niin tiheästi kuin juuri rakkauden sanoman esiintuomiseksi. Jotain suurta siinä siis täytyy olla, eikö vaikka? 

Suuresta tunteesta on toki kyse,  elämänvoimasta oikeastaan.

Rakkauden perustehtävä on yhdistää, päästää lähelle ja saada aikaan uutta elämää.

Rakkautta pidetään usein piilossa ikäänkuin siinä pelossa, että se katoaa tai sen voima vähenee, jos siitä puhutaan tai se tuodaan näkyväksi. Tämän ajatuksen tahdon osoittaa vääräksi,  koska jos se pitäisi paikkansa, jos rakkauden ilmaiseminen hävittäisi tai heikentäisi sitä, niin miten sitten muut tunteet pysyvät eivätkä katoa? Miten esim. pelko ja viha elävät ja voivat hyvin keskuudessamme, vaikka niitä ilmaistaan ihan jatkuvasti? Vihapuhetta on some puolillaan: eipä ole viha mihinkään kadonnut puhumalla ja ilmaisemalla sitä,  taitaa olla pikemminkin päinvastoin. Joten logiikka katoamisesta ei päde; rakkauskaan ei katoa, vaikka siitä puhuisi päivät pääksytysten.

Rakkaus voi toki kadota ja lakata vaikuttamasta, onhan se kuitenkin "vain"  tunne. Tunteen olomuoto on kuin taivaalla ajelehtiva pilvi. Jostain se alkaa ja johonkin se päättyy. Usein rakkaus päättyy siksi, että tunteen on annettu laimentua eikä sitä ole pidetty yllä rakastavilla sanoilla tai teoilla. Tai jos onkin, niin sanojen ja tekojen merkitys on vaihtunut rutiiniksi, jolloin ne eivät enää ole kosketuksessa itse tunteen kanssa.

Miltä rakkaus tuntuu?

Jokaisella meillä on siihen omakohtainen vastaus, mutta jotain suurta ja tavoiteltavaa se yleisesti ottaen on. Sydämen ylimääräisiä tykytyksiä, perhosia vatsassa, ihastumista, halua olla lähellä tai pitää yhteyttä, halua olla mukana jonkun toisen elämässä. Halua jakaa oma elämä toisen kanssa. Halua saada selville toisesta ihan kaikki ja vastavuoroisesti kertoa itsestään ihan kaikki toiselle mitään salaamatta tai piilottelematta. Ajatusten keskittymistä rakkauden kohteeseen. Tarvetta olla hellä ja rakastava. Tarvetta luottaa toiseen niin, että itse saa osakseen tuota samaa hellyyttä. Tähän perustuu rakkaus, joka johtaa suhteeseen kohteensa kanssa. Yleensä kohde on toinen ihminen, josta tulee läheinen ja rakas. Toki rakkautta voi osoittaa myös eläimelle tai vaikka metsälle ja sen puille, kauniille maisemalle tai oikeastaan ihan mille tahansa. Tunne pysyy samana, kohde vain vastaa tunteeseen omalla tavallaan sanattomasti.

Kaikkein tärkein suunta rakkaudelle on kuitenkin sisäinen, omaan itseen kohdistuva rakkaus. Se, miten ihminen kohtelee itseään, miten puhuu ja ajattelee itsestään. Tämä ei useinkaan ole se kaikkein helpoin rasti elämässä.

Rakkaus on yksi ydintunne muiden ydintunteiden joukossa. Sillä on oma tehtävänsä yhteyksien luomisessa ja niiden merkityksellisyyden ylläpitämisessä.

Jos suhde omaan ydinminään on hukassa, jos omaa paikkaa elämässä ei näe merkityksellisenä ja arvokkaana, elämä kuluu vain suoriutuessa hetkestä toiseen. Ihminen tekee valintoja joka hetki. Nämä valinnat kertovat paljon, tekeekö ihminen niitä sisäisen rakkauden ohjaamana vai ovatko valinnat muita ja muiden tarpeita varten.

Itseään aidosti rakastava ihminen osaa ottaa huomioon muiden tunteet ja tarpeet, mutta ei oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ketju toimii ja tuottaa hyvää mieltä ainoastaan siinä tapauksessa, että rakkaus ja siihen liittyvä sisäinen turvallisuuden tunne toimii ja on tasapainossa.

Ystäväni, suuresti arvostamani kirjailija, kirjoittaja, bloggaaja ja oman elämänsä kuningatar Maiju Palin on puhunut paljon siitä, miten ristiriitatilanteissa tulisi asettua itsensä puolelle. Minusta tämä on äärettömän viisaasti sanottu. Kun valitaan rakkaudellinen tapa kohdata omat tunteet ja ajatukset, hyväksytään ne sellaisina kuin ne ovat ja annetaan niiden virrata vapaasti, tuloksena on hyväksyvä ja aito suhtautuminen omaan itseen, juuri sellaisena kuin se on. Mitään parempaa ihminen ei voi itselleen tehdä tai suoda kuin rakkaudellisen asenteen itseään kohtaan. Tämä ei tarkoita itserakkautta, ei itsensä ylentämistä tai ihailua. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki itsessä vain on. Hyväksyvästi, arvottamatta, vertaamatta mihinkään. Se vain on. Rakkaudellisuus merkitsee ystävällisyyttä, tuomitsemattomuutta, ymmärrystä ja empatiaa. Kun sitä elää todeksi itsessään, se heijastaa rakkauden valoa majakan lailla myös muihin ihmisiin.

Kokeile vaikka. 

Rakasta ja tule rakastetuksi.

Narsismi tunteiden näkökulmasta

Sain edelliseen, vihaa käsittelevään postaukseeni paljon viestejä liittyen narsismiviittaukseeni. Syntyi hyviä, rakentavia keskusteluja ja luin viesteistä monta eri elämäntarinaa, jossa toisen ihmisen narsistinen käytös on lähestulkoon tuhonnut läheisen elämänhalun, viihtyvyydestä nyt puhumattakaan.

Kuten mainitsin, en pidä siitä, että ihmiset herkästi leimaavat kanssaihmisiään narsisteiksi. Se on liian helppo tapa selittää mitä tahansa kaltoinkohtelevaa käytöstä miettimättä sen tarkemmin käytökseen vaikuttavia juurisyitä ja tunne-elämän ongelmia. Narsismiin liittyy selkeitä, tunnistettavissa olevia piirteitä ja kun valtaosa niistä toteutuu, kyse on diagnosoitavasta persoonallisuushäiriöstä, johon on saatavissa myös psykoterapiaa.

https://narsismi.info/diagnoosiin-tarvitaan-viisi-kohtaa/

Minua kiinnostaa ylipäätään ihmisten käyttäytymisen juurisyyt. Se, että ymmärrettäisiin paremmin, miksi huudetaan, ilkeillään, viljellään negatiivisuutta ja kaltoinkohdellaan toisen itsetuntoa ja tunteita. Käyttäydytään hyvin silloin, kun omat tarpeet täyttyvät mutta ristiriitatilanteissa huonot käytöstavat pääsevät esiin ja toisen osapuolen tarpeet muuttuvat merkityksettömiksi.

Purkamaton, vanha viha on yksi selitys valikoivalle huonolle käytökselle. Passiivinen viha patoutuu aikojen saatossa mielen syvyyksiin ja aktivoituu sopivista triggereistä.

Usein viha syntyy epäoikeudenmukaisesta valta-asetelmasta, jossa pieni lapsi on kasvattajiensa henkisen/fyysisen kaltoinkohtelun kohteena. Lapsi on täysin puolustuskyvytön kasvattajiensa edessä, kaltoinkohdeltu lapsi pystyy aluksi vain itkemään ja vähän myöhemmin raivoamaan tai pakenemaan, kun mielen omat puolustusjärjestelmät kehittyvät iän myötä.

Narsistinen käyttäytyminen pohjautuu usein lapsuudessa koettuun turvattomuuteen, jolloin perustunteena onkin hylkäämisen pelko. Viha kehittyy pelon seuraksi puolustamaan lapsen oikeuksia, mutta yleensä se ei saa tulla näkyväksi, koska siitä rangaistaan. Lapsesta voi passiivisen vihan myötävaikutuksella kehittyä  aggressiivinen räyhänhenki, joka hakee huomiota niillä keinoilla, mitä hän osaa: huutamalla, kiusaamalla, kiroilemalla, muita syyttämällä, erilaisilla tahallisilla vahingonteoilla, myös itsetuho on mahdollinen. Lapsi voi myös vetäytyä omiin oloihinsa, paeta päihteiden, pelien, musiikin tai kirjojen maailmaan, omiin fantasioihinsa ja yrittää vain sopeutua ympäristönsä kaltoinkohteluun. Silloin lapsi katkaisee näennäisesti kaikki riippuvuussuhteet ympäristöönsä ja kokee pärjäävänsä omillaan. Lapsi kasvaa tunnekylmässä ympäristössä eikä koe olevansa arvokas ja haluttu kenenkään silmissä. Tässä kohtaa kehittyy suojaksi myös itseinho ja häpeä, joka selittää arvottomuuden tunteen.

Selviytyäkseen lapsi kehittää itselleen käyttäytymis-/ajatusmalleja, jotka kompensoivat tuota ympäristön tunnekylmyyttä ja kaltoinkohtelua.

Jokainen meistä tunnistaa lapsen uhman, kun se osuu kohdalle. Se näkyy ja kuuluu, usein ottaa myös hermoon. Tämä sama uhmakkuus jää päälle selvitymiskeinoksi myös aikuisuuteen ja saa vain kultivoituneempia muotoja. Pohjalta löytyy sama lamaantunut viha, minkä kanssa lapsuudessa ei ole tullut kohdatuksi. Aikuisena se purkaantuu mm. ilkeilynä ja kaltoinkohtelevana käytöksenä. Ilmiö näkyy ja kuuluu myös nuorten käytöksessä saaden aikaan paljon ikäviä asioita.

Narsismin tunnusomaiset piirteet ovat lähestulkoon kaikki peräisin selviytymiskeinoista, jotka ovat jääneet päälle kun lapsi on elänyt itselleen epäedullisessa tunneilmastossa.

Sieltä ovat peräisin:

- kateuden ja kaunan tunteet, jotka hyvin usein kompensoidaan ylimielisyydellä ja evvk-asenteella. Pahimmillaan tämä esiintyy empatiakyvyn puuttumisena ja vääränlaisen oikeutuksentunteen nousuna. Ihmiselle jää päälle varhaislapsuuden uhmaiän kaikkivoipaisuuden tunne, jossa hän tuntee olevansa parempi kuin muut ja häntä ei koske mitkään säännöt, lait tai asetukset. Hän voi huutaa, uhkailla ja kiristää, käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen, hyötyä heistä tuntematta omantunnontuskia.

-Lapsuudesta on peräisin myös arvottomuuden ja huonommuuden tunne, joka näyttäytyy usein miellyttämisen haluna, mutta toisessa ääripäässä onkin valtava ihailun tarve. Tämä tunne liittyy varhaislapsuudessa koettuun tunnekylmyyteen ja rakkaudettomuuteen ja on esiintyessään tuhoisa. Tämän takia narsistit pystyvät hurmaamaan ympärillään olevia ihmisiä kerrasta toiseen. He ovat mukavia, seurapiirin silmäätekeviä, auttavaisia ja ylitsevuotavan ystävällisiä. Totuus paljastuu kuitenkin jossain kohtaa ja kaiken tuon miellyttämisen takana ovatkin vain omat tarpeet ja niiden täyttäminen. Kun tarvitaan vastavuoroisuutta, sitä ei löydykään ja jos kaltoinkohtelevaa käytöstä kyseenalaistetaan, niin ystävä muuttuukin hetkessä viholliseksi. Narsistin yksioikoinen ajatusmalli on: jollet ole puolellani olet minua vastaan. Jos nouset puolustamaan omia rajojasi narsistia vastaan, häviät. Aina ja yksiselitteisesti. Syy on aina muissa, ei koskaan narsistissa itsessään. 

Tämän takia narsistia on vaikea saada tajuamaan oman käytöksensä tuhoisuutta, koska hän ei koe käyttäytyneensä millään tavalla väärin. Kaikki mitä hän on sanonut ja tehnyt on täysin oikeutettua ja vika on aina toisen omissa ajatuksissa ja asenteissa. Narsisti ei koe tarvetta pyytää anteeksi tai edes pahoitella toiselle aiheuttamaansa mielipahaa,  koska se ei yksinkertaisesti ole hänen syynsä. 

Narsisti tarvitsee jatkuvasti vahvistusta omalle egolleen muiden ihailun kautta ja krittiikki tai arvostelu ei sovi siihen kuvioon. Yhtälö on yksinkertainen: ihailulla ja myötäelämisellä saa paikan narsistin lähipiiristä ja yleensä siinä on hyvä olla, koska narsistin tarpeet huomiohakuisuudesta täyttyvät. Muut ovat vihollisia, joita on syytä pitää asioissa ylimielisyydellä ja negatiivisella asenteella.

Tunnekylmä kasvatus saa aikaan tunnekylmiä ihmisiä.

Entäpä sitten ne lapset, joita on rakastettu ylenpalttisesti, kehuttu, ylistetty ja siloteltu tietä yli pahanmielen ja vaikeuksien? Järjestetty asiat ja kuskattu hyviin harrastuksiin. Uhrattu oma elämä lapsen hyvinvoinnin eteen ja odotettu sen kompensoivan omaa lapsuudessa koettua kaltoinkohtelua ja rakkaudettomuutta?

Hyvin usein heistäkin kasvaa narsisteja, ikävä kyllä.

Edellinen sukupolvi joutui käyttämään tunteen kompensaatiomahdollisuutta ja rakentamaan itselleen "tyhjän päälle" keinotekoisen itsetunnon jonka pönkittämiseen tarvitaan jatkuvaa ulkopuolelta tulevaa ihailua.

Mutta lapsi, joka ehdollistuu ympäristön kehuihin perusteetta, kokee ihan saman arvottomuuden tunteen, silloin kun ihailua ja kehumista ei olekaan saatavilla. Terve itsetunto tarvitsee kykyä sopeutua myös pettymyksiin ja vastoinkäymisiin ja jos tämä kasvunmahdollisuus evätään tekemällä asiat puolesta, järjestämällä elämä helpoksi, sietokyky ei pääse kehittymään ja tie myrkylliseksi manipuloijaksi on vielä lyhyempi kuin edeltäjillään.

Meissä jokaisessa on vihaa, pelkoa ja häpeää. Jokainen meistä kaipaa näkyväksi ja kuulluksi tulemista, jossain määrin myös ihailua. Jokaisella meistä on siis aineksia narsismiin.

Miksi sitten vain pienelle osalle ihmisistä kehittyy persoonallisuushäiriö ja muut pääsevät lievemmillä oireilla?

Vastaus piilee tunteiden tunnistamisessa ja siinä, miten terveesti pieni lapsi on tullut kohdatuksi omine tunteineen ja tunteenpurkauksineen.

Muistetaan siis miettiä hetki, ennen kuin luokitellaan jonkun ikävä käytös narsistiseksi, mitä kaikkea tuo ihminen on mahtanut kokea menneisyydessään. Tunnistatko käytöksestä uhmakkaan viisivuotiaan kiukuttelemassa, koska hänen tarpeensa tulla kuulluksi ja nähdyksi ei ole täyttynyt? Tai hämmentyneen aikuisen taistelemassa rakkautta vastaan, koska se pelottaa, kun sitä ei ole koskaan kokenut? Jos edelläkuvattuja aineksia löytyy, niin ehkäpä myötätunto ja ymmärrys ovatkin parempia vaihtoehtoja kohtaamisissa kuin suoran sodan julistaminen? Sodassa kun ei ole voittajia koskaan. Tai vaihtoehtonahan voi olla
myös paikalta/vaikutuspiiristä poistuminen takavasemmalle? Sekin on joskus viisautta.

Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja

Elokuun tunneteemaksi valitsin ydintunteista vihan. Se on tästä ydintunne-perheestä se tunne, jota kavahdetaan, jota pidetään piilossa mahdollisimman pitkään. Siihen suhtaudutaan oudoksuen, sitä pelätään, usein myös hävetään.

Normatiivisen, (lue: kiltiksi ja hyvinkäyttäyttäytyväksi opetetun) ihmisen tunneilmaisuun sitä pidetään aivan liian aggressiivisena ja sopimattomana. Se aiheuttaa ihmissuhteisiin paljon ongelmia esiintymällä joko aktiivisena tai passiivisena.

Viha käyttää kehoa välikappaleenaan taitavasti. Siinä missä suru lamauttaa toiminnot ja nostattaa kyyneltulvan, vihan keinona on sumentaa muu, rationaalinen ajattelu ja keskittää ihmisen koko energia vastustajan tuhoamiseen. Siinä väistyy nälkä ja jano, vireystila nousee tappiin ja koko keho valjastetaan vihan käyttöön voimakkaan adrenaliinituotannon avulla.

Pistää vihaksi.

Ärsyttää.

Suututtaa.

Raivostuttaa.

Vituttaa.

Vihan kuohunnassa tapahtuvat harkitsemattomat ylilyönnit, fyysiset ja psyykkiset väkivallanteot, tappelut ja tapot.

Tämä vihan aktiivinen äärilaita saa ihmiset pelkäämään ja kavahtamaan omia vihan tunteitaan. Kukaan ei halua kontolleen väkivallan tekoja, ei tekijänä eikä kokijana. Mutta niin vain tapahtuu.

Joka päivä jossain viha kuohahtaa ja teot puhuvat puolestaan. 

Jotta vihan toimintamekanismia voisi ymmärtää edes jollain tasolla, on tiedettävä mikä on vihan perustehtävä.

Se on omien rajojen puolustaminen. 

Rajat asetetaan niiden arvojen ympärille, mitkä itsekullekin tuntuvat merkitykselliselle.

Otetaanpa tähän pari käytännön esimerkkiä:

1. Seisot kaupan kassajonossa, jono ei tunnu liikkuvan mihinkään, tunnet kärsimättömyyttä ja juuri silloin joku tulee takaasi ja kiilaa jonossa eteen. Suutut ja vihan tunne kertoo,  että tämä ei ole oikein. Puolustat oikeuttasi pitää oma paikkasi jonossa sanomalla etuilijalle, että ei käy, tämä ei sovi, minä olin ennen sinua. Viha antaa energian toimintaan eli itsesi ilmaisuun. Kun tilanne menee ohi, vihan tunne laantuu nopeasti ja hetken kuluttua et enää muista tapahtunutta, se ei jää vaivaamaan, koska olet purkanut sen ulos. Yksinkertaista, eikö totta? 

2. Otetaanpa seuraavaksi vähän monimutkaisempi esimerkki.

Pariskunta viettää iltaa kotona ja yks kaks ilmapiiri sähköistyy, toinen osapuolista raivostuu silmittömästi toiselle, alkaa huutaa ja käyttäytyy aggressiivisesti. Näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, on syöty hyvin, tiskattu astiat ja molemmat selaavat rauhassa kännykkäänsä.

Mitä on tapahtunut?

Tässä yksi skenaario:

Kännykän selaaminen eli eristäytyminen omaan yksityisyyteen on toiminut triggerinä hylkäämisen pelolle. Hylkäämisen pelko puolestaan aktivoi mustasukkaisuuden ja kutsuu apuun myös vihan. Tässä tunnesopassa onkin siis jo useampi osatekijä. 

Kaikki lähtee liikkeelle arvoista. Arvona esimerkissä toimii luottamus kiintymyssuhteeseen/rakkauteen ja sillä on kokijalleen korkea merkityksellisyys

- Mustasukkaisuus syntyy oman mielen sisäisestä epävarmuudesta, olenko kiintymyksen/rakkauden arvoinen ja toisen ihmisen toiminta toimii sille peilinä. 

-puolison kännykän selaaminen saa aikaan epävarmuuden: mitä ruudun takana on meneillään? 

- Hylkäämisen pelko nostaa esiin uskomuksia ja vääristyneitä ajatuksia pettämisestä.

- Viha nousee puolustamaan omaa arvoa (luottamus)  ja hyökkävä käytös hoitaa itseilmaisun.

Näin tunneketju toimii yksinkertaistettuna.

Edelliset esimerkit valottavat aktiivisen vihan toimintaa terveellä ja epäterveellä tavalla. Tilanne kaupan kassalla purkaantui nopeasti eikä jäänyt mieleen kuormittavaksi tekijäksi mutta toisen esimerkin pariskunnan parisuhde ei voi hyvin. Siinä on ongelmia purkamattomien/tunnistamattomien  tunteiden takia. Aktiivisen vihan tunnistaa helposti, mutta kun kysessä on useamman tunteen kombinaatio, erottelu ja syy-seuraussuhteiden havaitseminen onkin jo työläämpää.

Mutta entäpä sitten, kun viha ei purkaannukkaan vaan koteloituu mielen sisällä passiiviseksi vihaksi?

Tästäkään ei yleensä hyvää seuraa.

Muuttuakseen passiiviseksi vihan tunnetta on pitänyt tukahduttaa pitkään.

Usein kysessä on epätasa-arvoinen fyysinen tai psyykkinen valta-asetelma. 

Lapsi/vanhempi -suhde. 

Heikko/vahva voiman tai vallankäyttösuhde

Alainen/johtaja -suhde

Toiminta näkyy lähisuhteissa kaltoinkohteluna, työpaikalla kiusaamisena, koulussa kouluväkivaltana, organisaatioissa ja uskontokunnissa epätasa-arvoisena kohteluna jne. Tyypillistä kaikille esiintymille on, että alisteisessa asemassa oleva uhri vaikenee ja tekijä joko toimii tietoisesti tai ei välttämättä edes tiedä loukanneensa uhrin rajoja.

Kun näitä tilanteita ei osaa/ ei voi purkaa terveen vihan avulla, epäoikeudenmukaisuuden tunne patoutuu ja mieli lähtee tietoisesti tai alitajuisesti hakemaan oikeutusta kokemalleen vääryydelle.

Rajuimpia ääriesimerkkejä patoutuneen, passiivisen vihan esiintulosta ovat joukkosurmat, jotka toteutetaan koston hengessä. Tekijä on hautonut kostoaan pitkään ja sisäinen vihan tunne antaa siihen sekä oman, henkilökohtaisen oikeutuksen, että energian toteutukseen.

Viha voi kääntyä myös itseään vastaan, jolloin ihminen alkaa hitaasti tuhota itseään ajatellen sen olevan oikein vaikka vihan varsinainen kohde on ihan joku muu.

Itsetuhoinen viiltely, syömishäiriöt, raju päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttö, pakkomielteinen asioiden toistaminen ja itsensä rääkkääminen kertovat omaa kieltään patoutuneesta, passiivisesta vihasta. 

Näkyvin ja arkisin passiivisen vihan muoto on kuitenkin negatiivisten ajatusten esiintuonti

- nalkuttamisena

- pahantahtoisena juoruiluna

- toisten syyllistämisenä ja mustamaalaamisena

- panetteluna ilman syytä

- ilkeilynä ja piikittelynä

- negatiivisten asioiden esille tuontina tarkoitushakuisesti

Passiivinen viha on jäänyt tunnistamatta ja oman mielen sisällä vaikuttava arvottomuus tai huonommuus ja pelko sen näkyväksi tulemisesta saa suun käymään ja vihan tuottamaan myrkkyä ympäristöönsä.

Tämä vihan muoto on kuin suuri, huohottava hämähäkki monine jalkoineen kutomassa verkkoa jokaisen lähelle osuvan ansaksi.

Hämähäkki tarraa kiinni jokaiseen, joka takertuu verkkoon, myrkyttää yksilön ja tämän lähiympäristön ilkeilyllään saadakseen itselleen energiaa voida paremmin. Saatu energia tosin pitää hämähäkkiä hengissä vain hetken ja niinpä saaliiksi on saatava aina uusia, hyväuskoisia ihmisiä, jotka antautuvat tietämättään passiivisen vihan myrkytettäviksi.

Narsismi on muotisana, enkä pidä siitä, että kaikki ikävä ja huono käytös leimataan narsistiseksi. Näen mieltä myrkyttävän käyttäytymisen yhtenä passiivisen vihan ilmentymänä ja sellaisenaan se on vielä kaukana narsismista. Mutta jos siihen lisätään loputtoman ihailuntarpeen lisäksi manipuloinnin tahto ja taito, empatiakyvyn puute ja halu vahingoittaa toista tieten tahtoen yleensä koston nimissä, aletaan olla jo lähellä diagnosoitavaa narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kuten huomaat, vihalla on monet kasvot.

Terveenä esiintyessään se puolustaa arvojasi toista osapuolta kunnioittaen ja määrätietoisesti. Se on hereillä juuri oikealla hetkellä ja toimii etujesi mukaisesti,  kuten asianajaja puolustaessaan päämiestään oikeudessa.

Mutta epäterve viha, joka on tukahdutettu ja sen olemassa olo on kokonaan kielletty, saa aikaan monenmoista pahaa. Tämä selittää sen, miksi viha halutaan vaientaa ja pitää piilossa ja pimeässä. 

Olisiko jo aika kohdata vanhat kaunat ja eripurat, käsitellä ne terveesti ja vapauttaa viha-energia sille kuuluvaan tehtävään nykyhetken arvojen ja rajojen puolustajana?

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa  

Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.

Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.

Iloa elämään vai elämäniloa?

Palaan vielä toukokuun tunneteemaan, joka on ilo.

Edellisessä postauksessa pohdin iloa tunteena ja mielihyvän tuojana. Miten tunne syntyy ja miten se ilmenee ulospäin?

Nauru on helposti havaittava reaktio, samoin hymy, molemmista tunnistaa iloisen ihmisen. Ilonaiheita löytyy itsekullekin runsain määrin, jollei sitten jokin estävä tekijä, kuten masennus tai suru lamauta iloa ja tee siitä passiivista. 

Ilo liitetään usein myös onnellisuuteen.

Milloin ihminen on onnellinen?

Entä kun puhutaan elämänilosta, mitä siihen tarvitaan? 

Tänään koin keväisellä pyöräretkelläni suorastaan haltioitumista luonnon kauneudesta ja sen elinvoimasta. Kevätkukkijat hehkuivat monin eri värein, linnut konsertoivat löytääkseen puolison ja vedet solisivat puroissa vapaana jääpeitteestä. Aurinko lämmittää ja saa valollaan lehtipuiden hennon lehtivihreän kuultamaan kutsuvana. 

Kaikki tuo herätti sisälläni ilon.

Ilon siitä, että voin pyöräillä paikasta toiseen omaan tahtiini ja nauttia kauniista keväästä. 

Ilon siitä, että näen ja koen, tunteeni pysäyttävät minut tämän kauneuden äärelle herkistelemään ja kokemaan.

Ilon siitä, että kotikaupunkini on näin kaunis.

Ilon siitä, että kotimaassani on asiat hyvin, meillä ei ole sotaa eikä kenenkään tarvitse paeta sitä. 

Onko tämä iloa elämästä vai elämäniloa?

Ovatko haltioitumisen hetket ohikiitäviä vai jättävätkö ne pysyvän muistijäljen ilon ja onnen tunteelle? 

Kun muistelen aiempia vastaavia haltioitumisen hetkiä, voin helposti tavoittaa niiden tunnelman ja mielikuvat, jotka olen aistieni kautta aivoihini tallentanut.

Siispä ajattelen niin, että myös onnelliset muistot kannattaa tallentaa erityisen tarkasti ja huolellisesti, koska niiden muistelustakin saa energiaa ja tunteeseen voi palata. 

Elämänilo ja onnellisuus koostuvat tunteista, jotka ovat tasapainossa. Tunteet ohjaavat ajatteluamme ja kun "mielen käyttöjärjestelmänä" toimii ilo johdannaistunteineen, elämä maistuu aika mukavalta.

Tuokoon tämä polunvarrelta bongattu kukkakaunokainen myös sinulle iloa mennessäsi kohti kesää!

Kevään riemua, nyt on aika iloita

Sulava lumi, säteillään lämmittävä aurinko, linnunlaulu, juuri vietetty vappu, kaikki varmoja kevään merkkejä. Kevättä pidetään ilon ja valon vodenaikana, eikä syyttä.

Tämä sai minut pohtimaan ilon merkitystä vähän syvemminkin ja näinpä kutsun sinut, hyvä lukijani myös tälle matkalle tunnistamaan omia ilonaiheitasi.

Mistä ilo syntyy?

Mitä ilo on?

Mitä minussa tapahtuu, kun olen iloinen?

Onko ilo samaa kuin onni tai onnellisuus?

Paljon kymyksiä, vähän vastauksia, koska jokainen kokee ilon omalla tavallaan.

Yhteistä meille kaikille kuitenkin on se, että ilo on yksi perustunteista. Sen tehtävä kaikessa yksinkertaisuudessaan on tuottaa mielihyvää, joko lyhyt- tai pitkäkestoista. Aivoissa sijaitseva mielihyväkeskus säätelee mielihyvähormonien tuotantoa ja nämä ovat yhteydessä ilon tunteeseen.

Ilon reaktiivisuus näkyy ulospäin nauruna, hymynä, silmien pilkkeenä ja kasvojen ja koko kehon avoimmuutena. Reipas nauru saattaa lirauttaa pissat housuun ja jatkuessaan kipeyttää myös vatsalihakset. Jokainen, joka on kokenut tämän lähes hallitsemattoman huutonaurun, muistaa myös sen rentouttavan vaikutuksen.

Kyseessä on siis hyvin kokonaisvaltainen kehollinen tunne.

Ilo on hyvin tavoiteltu tunne, usein sen ajatellaan johtavan  onneen tai onnellisuuteen, miten itsekukin tuon olotilan sitten käsittääkään. Huumori on hyvä keino pitää iloa yllä ja onneksi sitäkin on niin montaa eri sorttia. Toisille toimii verbaliikka, toiset tarvitsevat toimintaa, joillekin taas sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain hassua niin, että ilonaiheet eivät taatusti lopu kesken. Jaloin ja ehkä tavoiteltavin huumorin laji lie taito nauraa itselleen kaikella rakkaudella ja itsemyötätunnon siivittämänä.

Usein ilo kuitenkin katoaa, vaimenee tai suorastaan loistaa poissaolollaan. Elämä vakavoituu aikuisuuden myötä ja lapsena hersynyt nauru vaihtuu huolestuneisuuteen ja epävarmuuteen. Kansanperinne vaalii tätä vakavuutta suomimalla vielä erilaisilla sanonnoilla, jotka korostavat ilon olevan tyhjänpäiväistä ja turhaa. Tarkastellaanpa tätä näkökulmaa vähän tarkemmin.

Ihmisellä on paljon erilaisia tunteita, mutta jokainen tunnistaa itsessään ainakin nämä 6 perustunnetta:

• ilo
• suru
• pelko
• viha
• häpeä
• rakkaus

Ilo on tunne, joka tarvitsee tilaa vallitakseen. Jos ajatellaan näitä perustunteita kuten sisarussarjaa, kaikilla on kehossa oma tehtävänsä ja kaikilla on "oma huone", josta ne ampaisevat esiin heti, kun aivot niin käskevät. Ilo toimii hyvin mielellään yksin. Se on itse asiassa aika arka, kuin pieni lemmikkikani. Heti kun joku muista tunteista lähestyy sitä, se antaa tilaa ja pötkii pakoon omaan huoneeseensa odottamaan taas seuraavaa tilaisuutta tulla esiin. Surun kanssa se tukahtuu, ei saa riittävästi ilmaa. Viha viskaa sen nurkaan ja pelko polkee päälle. Häpeä ei edes huomaa sitä. Rakkaus on ainut, jonka kanssa se viihtyisi ikuisesti, mutta nekin saavat nauttia toistensa seurasta vain hetkellisesti. Tunteiden tehtävä on virrata vapaasti ja näin ne kohtaavat ja erkanevat kukin omaan tahtiinsa.

Mistä sinä löydät omat ilonaiheesi?

Kuinka annat ilolle tilaa?

Muistan ikuisesti yhden parhaista neuvoista matkallani terapeutiksi. Se pitää sisällään sekä tietoa että viisautta: "Hymyile, aivot luulevat, että on hauskaa".

Aivojen tunnejärjestelmä on hyvin herkkä ja usein myös ylivirittynyt. Aivojen pääasiallinen tehtävä on suojella ihmistä niin, etä ihminen pysyy elossa ja pärjää terveenä ja tasavertaisena laumassa. Siksi suojelevia tunteita on 1:3. Kaksi tunnetta suojelee ja yksi yrittää pitää hyvällä tuulella. Hymy on fyysinen signaali aivoille, että tilanteessa ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Aivot voivat lähettää suojelevat tunteet hetkeksi huilaamaan ja näin ilo saa tilaisuutensa tulla esiin. Huijausta? Kyllä, ja välillä todella tarpeellista.

Jollei aitoja ilonaiheita tunnu löytyvän niin suosittelen säännöllistä aivokemiajumppaa ihan jokaiselle. Asioita, joista aivojen mielihyväkeskus saa impulssin tuottaa hyvänmielen hormoneita. Esimerkiksi altistus lämpötilan vaihtelulle (sauna, kylmä/kuuma suihku, avantouinti, kylmävesiallas jne) tai kehon saattaminen jännitystilaan ja sen jälkeinen rentoutuminen (porrastreenit, kuntosali, ylämäkikävely, mikä tahansa missä hengästyy tai tulee hiki). Useimmille myös hiljentyminen luonnossa, rantakalliolla tai vaikka omassa sohvassa tuottaa rentoutumisen kautta sopivan määrän hyvän olon hormoneita. Mistä ikinä niitä tunnistatkaan saavasi, pidä mielihyvän määrä tasapainossa. Stressihormonit erittyvät suojelumekanismien myötä ihan huolehtimattakin, mutta ilonaiheista ja hyvänmielen hormoneista meidän pitää huolehtia ihan itse.

Iloista viikkoa sinulle!

Tunteet lukossa ja avaimet omassa taskussa

Tunteet ovat hassu asia. Ne voivat olla niin voimakkaita, mutta samalla ne ovat uskomattoman ohimeneviä. Saatat tuntea, että olet kesskellä tunnemyrskyä, pistää vihaksi ja itkettää, mutta reaktio katoaakin muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Aivan kuin niitä tunteita ei olisi koskaan ollutkaan! Mutta entä jos ne eivät oikeasti olleetkaan poissa? Entä jos se voimakas tunne olikin lukittuna jonnekin mieleesi? Jos sinulle käy näin (ja vaikka ei kävisikään), tämä tunteiden suojausmekanismi on hyvä tunnistaa.

Miten tunnelukko muodostuu?

Aivosi ovat monimutkainen elin, ja ne muodostavat jatkuvasti uusia yhteyksiä vanhojen yhteyksien välille uusilla tavoilla. Tätä prosessia kutsutaan neuroplastisuudeksi - hieno tapa sanoa, että aivosi voivat muuttua ajan mittaan sen perusteella, mitä koet tai teet. Jos esimerkiksi harjoittelet pianonsoittoa päivittäin useiden kuukausien ajan, sormesi nopeutuvat ja tarkentuvat osumaan oikeisiin näppäimiin. Sinulla on myös vähemmän vaikeuksia lukea nuotteja, koska muistisi on parantunut harjoittelun ansiosta!

Jos joku jää loukkuun hyväksikäyttösuhteeseen jonkun toisen kanssa, joka aina alentaa häntä tai saa hänet tuntemaan itsensä huonoksi (esimerkiksi sanomalla, ettei hän ole tarpeeksi hyvä), nuo negatiiviset ajatukset ja tunteet muuttuvat ajan myötä osaksi hänen uskomusjärjestelmäänsä... ja usein ne jopa säilyvät, vaikka hän jättäisi kyseisen henkilön taakseen! Sama asia kuin pianonsoitossa, opittu on!

Et luo tietoisesti tunnelukkoasi. Se ei ole tietoinen prosessi, vaikka ajatukset ja tunteet vaikuttavatkin siihen. Jos olet esimerkiksi surullinen tai vihainen jonkun tapahtuman vuoksi, nämä tunteet vaikuttavat siihen, kuinka voimakkaana ja pitkäkestoisena mahdollinen tunnelukko syntyy. Tilanteiden psyykkinen kuormitus vaikuttaa myös siihen, syntyykö tunnelukkoa vai ei. Jos ihminen, jolla psyykkinen kuorma on jo ennestään raskas, kokee jotain stressaavaa, hänelle todennäköisesti napsahtaa tunnelukko päälle. On näet mahdollista että aivot määrittelevät tapahtuman sietämättömäksi ja siirtävät tunteen käsittelyn syrjään. Tapahtuma tallentuu alitajuntaan ja tunteet lukitaan, etteivät ne tuottaisi lisää emotionaalista kipua, koska aivot ovat sitä mieltä, että psyyke ei kestä sitä. Kuitenkin, sama tapahtuma henkilölle, jolla stressinsietokyky on juuri sillä hetkellä vapaampi, ei jätä jälkeensä tunnelukkoa, koska tunteet tapahtuman ympärillä pystytään prosessoimaan heti.

Tunnelukko on tila, joka voi aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia, ahdistusta ja muita ongelmia.

Miten tunnelukko näkyy käytännössä? Otetaanpa esimerkki: yrität soittaa jollekulle, eikä hän vastaa vähään aikaan (tai ei lainkaan), saatat alkaa tuntea ahdistusta siitä, mitä on saattanut tapahtua. Saatat ajatella, että hänessä on jotain vikaa tai että hänen puhelimensa on kadonnut/varastettu/rikki, joten hän ei saanut viestiäsi heti. Tämä voi johtaa huolen tunteisiin ja huoleen siitä, mitä hänen elämässään voi tapahtua juuri nyt - ja se voi jopa saada sinut huolestumaan siitä, onko hän kunnossa! Pelko hylkäämisen tunteesta ottaa vallan, se näyttäytyy esimerkissä huolestuneisuutena tai jopa hätänä, joka voi johtaa jopa paniikkioireisiin. Olet kokenut tuota hylkäämisen pelkoa aiemminkin ja koska tilanne on ollut sietämättömän vaikea sillä hetkellä, tunne pelosta on lukittu ja nyt löytäessään saman ärsykkeen (et saa yhteyttä ihmiseen) se muistuttaa olemassa olostaan ja tekee olon sietämättömäksi.

Miten lukkoja voi purkaa?

Tunnelukko on todellinen ilmiö, joka voi vaikuttaa kielteisesti elämääsi. Ymmärtämällä, mitä se on ja miten se toimii, voit ottaa askeleita sen voittamiseksi ja tulla sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluat olla. Tunnelukon purkamiseen tarvitaan paljon tietoa aivojen uskomusjärjestelmän toiminnasta ja siitä, miten automaattisia ajatuksia voi tunnistaa, pysäyttää ja määritellä uudelleen. Kenenkään ei tarvitse jäädä omien uskomustensa vangiksi. Ensiaskelita voit ottaa vaikkapa tekemällä kartoituksen omista uskomuksistasi ja ajatusmalleistasi täällä: https://www.skeematerapia.fi/skeematerapia-testit/ 

Raportin tulosta on hyvä purkaa tunnelukkoihin perehtynen ammattilaisen kanssa. Yhden löydät täältä: Lyhytterapiakeskus Selvittämö

Kun tunteet ottavat osumaa

Luin vasta Facebookista erään pariskunnan  monivuotisen rakkaustarinan päättymisestä eroon. Ensimmäinen tunne oli suru: "voi ei, miksi näin on pitänyt käydä heillekin? Hehän vaikuttivat somen onnellisimmilta ollessaan yhdessä? "

Mutta jo tuo ihmettelevä kysymys sisältää yhden paljastavan totuuden: kun suhdetta eletään vahvasti somessa, sen avulla ja voimalla, myös tuskallinen ero on tuotava julki siellä. Julkisuudella on toki puolensa, vaikealta tuntuvien postausten saama tykkäysten ja sydämien määrä voi antaa tunteen siitä, että et ole tunteinesi yksin. Muut ymmärtävät sinua ja jakavat tuskallisen olotilasi, joka musertaa voimallaan sinut viikkokausiksi itkun ja ikävän alle. Se on ehkä hyvä syy raottaa itkusta turvonneita silmäluomia ja kiittää kännykän näytön kautta saamastaan myötätunnosta. Mutta hyvin usein meillä on luontainen tarve vetäytyä pimeään huoneeseen yksin ja potea kipua siellä kenenkään tietämättä. Tosin yhteiskunta ei tätä salli kovinkaan pitkällä aikavälillä. Työelämä kutsuu siellä olevia muutaman päivän akuuttivaiheen jälkeen, koska tunneperäisiä diagnooseja ei ole olemassakaan. Särkyneen sydämen syndrooma on ehkä ainut, johon on luotu oirekuvausta, mutta kovin pitkää sairauslomaa ei silläkään taida saada.

Mitä sitten ihmisessä tapahtuu, kun tunteet ottavat osumaa?

Ihminen yleensä romahtaa. Ehkä itkee tai jos kyyneleet eivät ole vaihtoehto, myös aggressio on mahdollinen. Tai pakeneminen, paikalleen jähmettyminen, mikä vain, mikä tuntuu suojelevan itseä sisäisen tuskan voimalta. Joskus tuska on niin syvä, että keho ja mieli pyrkivät eroon toisistaan ja tapahtuu dissosiaatio. Tässä kohtaa myös tunteen lukkiutuminen on mahdollinen. Tunne jämähtää paikoilleen sen takia, että se on ihan liian suuri käsiteltäväksi, aivot eivät vain yksinkertaisesti pysty siihen. Aivot tallentavat tarkasti kaikki yksityiskohdat tapahtumasta, siirtävät tapahtuneen "vikasieto"-osastolle ja muistuttavat jatkossa digitaalisen tarkasti kaikista yksityiskohdista, mitkä ovat tallessa. Esim. rakkaussuhteen päättymiseen liittyy sana rakkaus ja jos jotain sen kaltaista signaalia ilmaantuu, niin varoituskellot alkavat soida ja lujaa, keho reagoi ja emotionaalisen tuskan uhka halutaan karkoittaa tavalla tai toisella mahdollisimman kauas.

Tunteiden vaikutus on luultua suurempi ihmisen fyysisen suorituskyvyn näkökulmasta. Yleensä luopuminen jostain itselle tärkeästä aiheuttaa tuskaa, ja sitä voi ihan hyvällä syyllä verrata mihin tahansa keholliseen osumaan, vaikkapa siihen, että joku suurempi voima pistää kämmenesi kuumalle levylle ja pitää sitä siinä. Jotain sisällä särkyy, menee rikki ja se sattuu ihan fyysisesti. Tätä on vain vaikea ilmentää ja ilmaista, koska päällisin puolin kukaan ei näe muuta kuin korkeintaan alakulon ja itkettyneet silmät. Silti tunteet ovat kohdanneet onnettomuuden, minkä johdosta ne ovat nyt toimintakyvyttömät ja koska tunteet "makaavat teholla", ei fyysinen kehokaan voi toimia kuten sen kuuluu toimia.

Toisinpäin tämä yhtälö on helppo ymmärtää. Jos ihminen joutuu vaikkapa auto-onnettomuuteen, hänestä nähdään heti, että hänet on vietävä sairaalaan ja hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla, että toipuminen pääsee alkuun. Ensin kuvataan kaikki luut, lihakset, sisäelimet ja kudokset, mitkä ovat vaurioituneet ja aletaan tehokkaasti etsia keinoja saada kyseiset kohdat taas paranemaan. Kipua lääkitään asianmukaisesti ja keinoja on useita, miten ihmisen olotilaa kohennetaan.

Mutta palataanpas tähän emotionaaliseen kipuun.

Tunteiden perusolettamus on, että ne tulevat ja menevät, yhden tunneaallon kesto on yleensä muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Ohjeet siitä, miten kohtaat ja käsittelet tunteita pätevät hyvin, kun puhutaan terveestä tunne-elämästä ja tunteiden vapaasta virtauksesta, mutta kun tunteet ovatkin "vikasietotilassa", mitä aiemmin kuvasin, tarvitaankin jotain aivan muuta. Tarvitaan aikaa kohdata tunne ja siihen liittyvä emotionaalinen kipu. Parasta Buranaa siihen on läheisyys ja ihminen joka osaa ottaa vastaan tuon kivun yhdessä kokijan kanssa. Kemiallinen turruttaminen vie terän kivulta ja on hetkellisesti helpompi kestää, mutta kemian kanssa tunnetta ei pysty käsittelemään niin tehokkasti, että juurisyy poistuisi ja lakkaisi tuottamasta kipua. Kemialla on hetkensä alkushokin aikana, että aivot saavat unta ja pysyvät toimintakuntoisina, mutta kun tulee aika kohdata menetys silmästä silmään, rehellisesti ja pohjia myöten, se olis hyvä tehdä asiansa osaavan kuuntelijan tukemana.

Ikävä kyllä, terveydenhoitosysteemistämme ei löydy aikaa eikä kuuntelijaa tämäntapaiselle tunneonnettomuudelle. Ystävät ovat kautta aikain ottaneet tämän jakaakseen, ystävyyssuhde ikäänkuin pitää sisällään sen, että kun toisen tunteet ottavat osumaa, toinen kannattelee. Moni tekee tätä kannattelua omien tunteidensa ja joskus jaksamisensakin kustannuksella. Joskus tehty kannattelu tuo toivotun tuloksen, joskus tunnehaava on niin syvä, että se tuhoaa myös ystävyyden.

Tässä kohtaa toivon, että molemmat osapuolet tuossa aluksi mainitsemassani erokriisissä löytävät itselleen kuuntelijan ja tunteidensa kannattelijan. Nyt varmasti tuntuu siltä, että tunnemyrskystä, ikävästä ja surusta on mahdotonta toipua. Koville se ottaakin. Jätän kirjoittamatta tähän kaikki ne klisheet, mitkä tähän kohtaan kuuluisivat siitä, miten aika parantaa jne. Kirjoitan vain, että tie ulos tuosta kriisistä on tunteiden salliminen, niiden kohtaaminen ja oikea aikainen apu. Löytäkää se, ihan jokainen!