Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.

Iloa elämään vai elämäniloa?

Palaan vielä toukokuun tunneteemaan, joka on ilo.

Edellisessä postauksessa pohdin iloa tunteena ja mielihyvän tuojana. Miten tunne syntyy ja miten se ilmenee ulospäin?

Nauru on helposti havaittava reaktio, samoin hymy, molemmista tunnistaa iloisen ihmisen. Ilonaiheita löytyy itsekullekin runsain määrin, jollei sitten jokin estävä tekijä, kuten masennus tai suru lamauta iloa ja tee siitä passiivista. 

Ilo liitetään usein myös onnellisuuteen.

Milloin ihminen on onnellinen?

Entä kun puhutaan elämänilosta, mitä siihen tarvitaan? 

Tänään koin keväisellä pyöräretkelläni suorastaan haltioitumista luonnon kauneudesta ja sen elinvoimasta. Kevätkukkijat hehkuivat monin eri värein, linnut konsertoivat löytääkseen puolison ja vedet solisivat puroissa vapaana jääpeitteestä. Aurinko lämmittää ja saa valollaan lehtipuiden hennon lehtivihreän kuultamaan kutsuvana. 

Kaikki tuo herätti sisälläni ilon.

Ilon siitä, että voin pyöräillä paikasta toiseen omaan tahtiini ja nauttia kauniista keväästä. 

Ilon siitä, että näen ja koen, tunteeni pysäyttävät minut tämän kauneuden äärelle herkistelemään ja kokemaan.

Ilon siitä, että kotikaupunkini on näin kaunis.

Ilon siitä, että kotimaassani on asiat hyvin, meillä ei ole sotaa eikä kenenkään tarvitse paeta sitä. 

Onko tämä iloa elämästä vai elämäniloa?

Ovatko haltioitumisen hetket ohikiitäviä vai jättävätkö ne pysyvän muistijäljen ilon ja onnen tunteelle? 

Kun muistelen aiempia vastaavia haltioitumisen hetkiä, voin helposti tavoittaa niiden tunnelman ja mielikuvat, jotka olen aistieni kautta aivoihini tallentanut.

Siispä ajattelen niin, että myös onnelliset muistot kannattaa tallentaa erityisen tarkasti ja huolellisesti, koska niiden muistelustakin saa energiaa ja tunteeseen voi palata. 

Elämänilo ja onnellisuus koostuvat tunteista, jotka ovat tasapainossa. Tunteet ohjaavat ajatteluamme ja kun "mielen käyttöjärjestelmänä" toimii ilo johdannaistunteineen, elämä maistuu aika mukavalta.

Tuokoon tämä polunvarrelta bongattu kukkakaunokainen myös sinulle iloa mennessäsi kohti kesää!

Äideistä parhain?

Äiti.

Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä  kasvattivanhempiemme kanssa.

Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.

Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.

Äiti.

Sinä teit tuosta laumasta perheen.

Niin se vain on.

En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.

Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.

Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.

Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.

Sain sinulta hyvät eväät elämään.

Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.

Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan. 

Minulla on myös toinen äiti.

Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.

Luopunut oikeudestaan olla äiti.

Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.

Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös. 

Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.

Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.

Olen antanut anteeksi.

Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.

Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.

Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.

Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa. 

Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.

On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.

Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.

Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.

Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.

Hyvää äitienpäivää!

Kevään riemua, nyt on aika iloita

Sulava lumi, säteillään lämmittävä aurinko, linnunlaulu, juuri vietetty vappu, kaikki varmoja kevään merkkejä. Kevättä pidetään ilon ja valon vodenaikana, eikä syyttä.

Tämä sai minut pohtimaan ilon merkitystä vähän syvemminkin ja näinpä kutsun sinut, hyvä lukijani myös tälle matkalle tunnistamaan omia ilonaiheitasi.

Mistä ilo syntyy?

Mitä ilo on?

Mitä minussa tapahtuu, kun olen iloinen?

Onko ilo samaa kuin onni tai onnellisuus?

Paljon kymyksiä, vähän vastauksia, koska jokainen kokee ilon omalla tavallaan.

Yhteistä meille kaikille kuitenkin on se, että ilo on yksi perustunteista. Sen tehtävä kaikessa yksinkertaisuudessaan on tuottaa mielihyvää, joko lyhyt- tai pitkäkestoista. Aivoissa sijaitseva mielihyväkeskus säätelee mielihyvähormonien tuotantoa ja nämä ovat yhteydessä ilon tunteeseen.

Ilon reaktiivisuus näkyy ulospäin nauruna, hymynä, silmien pilkkeenä ja kasvojen ja koko kehon avoimmuutena. Reipas nauru saattaa lirauttaa pissat housuun ja jatkuessaan kipeyttää myös vatsalihakset. Jokainen, joka on kokenut tämän lähes hallitsemattoman huutonaurun, muistaa myös sen rentouttavan vaikutuksen.

Kyseessä on siis hyvin kokonaisvaltainen kehollinen tunne.

Ilo on hyvin tavoiteltu tunne, usein sen ajatellaan johtavan  onneen tai onnellisuuteen, miten itsekukin tuon olotilan sitten käsittääkään. Huumori on hyvä keino pitää iloa yllä ja onneksi sitäkin on niin montaa eri sorttia. Toisille toimii verbaliikka, toiset tarvitsevat toimintaa, joillekin taas sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain hassua niin, että ilonaiheet eivät taatusti lopu kesken. Jaloin ja ehkä tavoiteltavin huumorin laji lie taito nauraa itselleen kaikella rakkaudella ja itsemyötätunnon siivittämänä.

Usein ilo kuitenkin katoaa, vaimenee tai suorastaan loistaa poissaolollaan. Elämä vakavoituu aikuisuuden myötä ja lapsena hersynyt nauru vaihtuu huolestuneisuuteen ja epävarmuuteen. Kansanperinne vaalii tätä vakavuutta suomimalla vielä erilaisilla sanonnoilla, jotka korostavat ilon olevan tyhjänpäiväistä ja turhaa. Tarkastellaanpa tätä näkökulmaa vähän tarkemmin.

Ihmisellä on paljon erilaisia tunteita, mutta jokainen tunnistaa itsessään ainakin nämä 6 perustunnetta:

• ilo
• suru
• pelko
• viha
• häpeä
• rakkaus

Ilo on tunne, joka tarvitsee tilaa vallitakseen. Jos ajatellaan näitä perustunteita kuten sisarussarjaa, kaikilla on kehossa oma tehtävänsä ja kaikilla on "oma huone", josta ne ampaisevat esiin heti, kun aivot niin käskevät. Ilo toimii hyvin mielellään yksin. Se on itse asiassa aika arka, kuin pieni lemmikkikani. Heti kun joku muista tunteista lähestyy sitä, se antaa tilaa ja pötkii pakoon omaan huoneeseensa odottamaan taas seuraavaa tilaisuutta tulla esiin. Surun kanssa se tukahtuu, ei saa riittävästi ilmaa. Viha viskaa sen nurkaan ja pelko polkee päälle. Häpeä ei edes huomaa sitä. Rakkaus on ainut, jonka kanssa se viihtyisi ikuisesti, mutta nekin saavat nauttia toistensa seurasta vain hetkellisesti. Tunteiden tehtävä on virrata vapaasti ja näin ne kohtaavat ja erkanevat kukin omaan tahtiinsa.

Mistä sinä löydät omat ilonaiheesi?

Kuinka annat ilolle tilaa?

Muistan ikuisesti yhden parhaista neuvoista matkallani terapeutiksi. Se pitää sisällään sekä tietoa että viisautta: "Hymyile, aivot luulevat, että on hauskaa".

Aivojen tunnejärjestelmä on hyvin herkkä ja usein myös ylivirittynyt. Aivojen pääasiallinen tehtävä on suojella ihmistä niin, etä ihminen pysyy elossa ja pärjää terveenä ja tasavertaisena laumassa. Siksi suojelevia tunteita on 1:3. Kaksi tunnetta suojelee ja yksi yrittää pitää hyvällä tuulella. Hymy on fyysinen signaali aivoille, että tilanteessa ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Aivot voivat lähettää suojelevat tunteet hetkeksi huilaamaan ja näin ilo saa tilaisuutensa tulla esiin. Huijausta? Kyllä, ja välillä todella tarpeellista.

Jollei aitoja ilonaiheita tunnu löytyvän niin suosittelen säännöllistä aivokemiajumppaa ihan jokaiselle. Asioita, joista aivojen mielihyväkeskus saa impulssin tuottaa hyvänmielen hormoneita. Esimerkiksi altistus lämpötilan vaihtelulle (sauna, kylmä/kuuma suihku, avantouinti, kylmävesiallas jne) tai kehon saattaminen jännitystilaan ja sen jälkeinen rentoutuminen (porrastreenit, kuntosali, ylämäkikävely, mikä tahansa missä hengästyy tai tulee hiki). Useimmille myös hiljentyminen luonnossa, rantakalliolla tai vaikka omassa sohvassa tuottaa rentoutumisen kautta sopivan määrän hyvän olon hormoneita. Mistä ikinä niitä tunnistatkaan saavasi, pidä mielihyvän määrä tasapainossa. Stressihormonit erittyvät suojelumekanismien myötä ihan huolehtimattakin, mutta ilonaiheista ja hyvänmielen hormoneista meidän pitää huolehtia ihan itse.

Iloista viikkoa sinulle!