Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.

Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.

Iloa elämään vai elämäniloa?

Palaan vielä toukokuun tunneteemaan, joka on ilo.

Edellisessä postauksessa pohdin iloa tunteena ja mielihyvän tuojana. Miten tunne syntyy ja miten se ilmenee ulospäin?

Nauru on helposti havaittava reaktio, samoin hymy, molemmista tunnistaa iloisen ihmisen. Ilonaiheita löytyy itsekullekin runsain määrin, jollei sitten jokin estävä tekijä, kuten masennus tai suru lamauta iloa ja tee siitä passiivista. 

Ilo liitetään usein myös onnellisuuteen.

Milloin ihminen on onnellinen?

Entä kun puhutaan elämänilosta, mitä siihen tarvitaan? 

Tänään koin keväisellä pyöräretkelläni suorastaan haltioitumista luonnon kauneudesta ja sen elinvoimasta. Kevätkukkijat hehkuivat monin eri värein, linnut konsertoivat löytääkseen puolison ja vedet solisivat puroissa vapaana jääpeitteestä. Aurinko lämmittää ja saa valollaan lehtipuiden hennon lehtivihreän kuultamaan kutsuvana. 

Kaikki tuo herätti sisälläni ilon.

Ilon siitä, että voin pyöräillä paikasta toiseen omaan tahtiini ja nauttia kauniista keväästä. 

Ilon siitä, että näen ja koen, tunteeni pysäyttävät minut tämän kauneuden äärelle herkistelemään ja kokemaan.

Ilon siitä, että kotikaupunkini on näin kaunis.

Ilon siitä, että kotimaassani on asiat hyvin, meillä ei ole sotaa eikä kenenkään tarvitse paeta sitä. 

Onko tämä iloa elämästä vai elämäniloa?

Ovatko haltioitumisen hetket ohikiitäviä vai jättävätkö ne pysyvän muistijäljen ilon ja onnen tunteelle? 

Kun muistelen aiempia vastaavia haltioitumisen hetkiä, voin helposti tavoittaa niiden tunnelman ja mielikuvat, jotka olen aistieni kautta aivoihini tallentanut.

Siispä ajattelen niin, että myös onnelliset muistot kannattaa tallentaa erityisen tarkasti ja huolellisesti, koska niiden muistelustakin saa energiaa ja tunteeseen voi palata. 

Elämänilo ja onnellisuus koostuvat tunteista, jotka ovat tasapainossa. Tunteet ohjaavat ajatteluamme ja kun "mielen käyttöjärjestelmänä" toimii ilo johdannaistunteineen, elämä maistuu aika mukavalta.

Tuokoon tämä polunvarrelta bongattu kukkakaunokainen myös sinulle iloa mennessäsi kohti kesää!

Äideistä parhain?

Äiti.

Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä  kasvattivanhempiemme kanssa.

Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.

Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.

Äiti.

Sinä teit tuosta laumasta perheen.

Niin se vain on.

En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.

Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.

Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.

Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.

Sain sinulta hyvät eväät elämään.

Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.

Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan. 

Minulla on myös toinen äiti.

Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.

Luopunut oikeudestaan olla äiti.

Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.

Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös. 

Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.

Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.

Olen antanut anteeksi.

Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.

Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.

Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.

Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa. 

Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.

On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.

Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.

Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.

Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.

Hyvää äitienpäivää!

Kevään riemua, nyt on aika iloita

Sulava lumi, säteillään lämmittävä aurinko, linnunlaulu, juuri vietetty vappu, kaikki varmoja kevään merkkejä. Kevättä pidetään ilon ja valon vodenaikana, eikä syyttä.

Tämä sai minut pohtimaan ilon merkitystä vähän syvemminkin ja näinpä kutsun sinut, hyvä lukijani myös tälle matkalle tunnistamaan omia ilonaiheitasi.

Mistä ilo syntyy?

Mitä ilo on?

Mitä minussa tapahtuu, kun olen iloinen?

Onko ilo samaa kuin onni tai onnellisuus?

Paljon kymyksiä, vähän vastauksia, koska jokainen kokee ilon omalla tavallaan.

Yhteistä meille kaikille kuitenkin on se, että ilo on yksi perustunteista. Sen tehtävä kaikessa yksinkertaisuudessaan on tuottaa mielihyvää, joko lyhyt- tai pitkäkestoista. Aivoissa sijaitseva mielihyväkeskus säätelee mielihyvähormonien tuotantoa ja nämä ovat yhteydessä ilon tunteeseen.

Ilon reaktiivisuus näkyy ulospäin nauruna, hymynä, silmien pilkkeenä ja kasvojen ja koko kehon avoimmuutena. Reipas nauru saattaa lirauttaa pissat housuun ja jatkuessaan kipeyttää myös vatsalihakset. Jokainen, joka on kokenut tämän lähes hallitsemattoman huutonaurun, muistaa myös sen rentouttavan vaikutuksen.

Kyseessä on siis hyvin kokonaisvaltainen kehollinen tunne.

Ilo on hyvin tavoiteltu tunne, usein sen ajatellaan johtavan  onneen tai onnellisuuteen, miten itsekukin tuon olotilan sitten käsittääkään. Huumori on hyvä keino pitää iloa yllä ja onneksi sitäkin on niin montaa eri sorttia. Toisille toimii verbaliikka, toiset tarvitsevat toimintaa, joillekin taas sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain hassua niin, että ilonaiheet eivät taatusti lopu kesken. Jaloin ja ehkä tavoiteltavin huumorin laji lie taito nauraa itselleen kaikella rakkaudella ja itsemyötätunnon siivittämänä.

Usein ilo kuitenkin katoaa, vaimenee tai suorastaan loistaa poissaolollaan. Elämä vakavoituu aikuisuuden myötä ja lapsena hersynyt nauru vaihtuu huolestuneisuuteen ja epävarmuuteen. Kansanperinne vaalii tätä vakavuutta suomimalla vielä erilaisilla sanonnoilla, jotka korostavat ilon olevan tyhjänpäiväistä ja turhaa. Tarkastellaanpa tätä näkökulmaa vähän tarkemmin.

Ihmisellä on paljon erilaisia tunteita, mutta jokainen tunnistaa itsessään ainakin nämä 6 perustunnetta:

• ilo
• suru
• pelko
• viha
• häpeä
• rakkaus

Ilo on tunne, joka tarvitsee tilaa vallitakseen. Jos ajatellaan näitä perustunteita kuten sisarussarjaa, kaikilla on kehossa oma tehtävänsä ja kaikilla on "oma huone", josta ne ampaisevat esiin heti, kun aivot niin käskevät. Ilo toimii hyvin mielellään yksin. Se on itse asiassa aika arka, kuin pieni lemmikkikani. Heti kun joku muista tunteista lähestyy sitä, se antaa tilaa ja pötkii pakoon omaan huoneeseensa odottamaan taas seuraavaa tilaisuutta tulla esiin. Surun kanssa se tukahtuu, ei saa riittävästi ilmaa. Viha viskaa sen nurkaan ja pelko polkee päälle. Häpeä ei edes huomaa sitä. Rakkaus on ainut, jonka kanssa se viihtyisi ikuisesti, mutta nekin saavat nauttia toistensa seurasta vain hetkellisesti. Tunteiden tehtävä on virrata vapaasti ja näin ne kohtaavat ja erkanevat kukin omaan tahtiinsa.

Mistä sinä löydät omat ilonaiheesi?

Kuinka annat ilolle tilaa?

Muistan ikuisesti yhden parhaista neuvoista matkallani terapeutiksi. Se pitää sisällään sekä tietoa että viisautta: "Hymyile, aivot luulevat, että on hauskaa".

Aivojen tunnejärjestelmä on hyvin herkkä ja usein myös ylivirittynyt. Aivojen pääasiallinen tehtävä on suojella ihmistä niin, etä ihminen pysyy elossa ja pärjää terveenä ja tasavertaisena laumassa. Siksi suojelevia tunteita on 1:3. Kaksi tunnetta suojelee ja yksi yrittää pitää hyvällä tuulella. Hymy on fyysinen signaali aivoille, että tilanteessa ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Aivot voivat lähettää suojelevat tunteet hetkeksi huilaamaan ja näin ilo saa tilaisuutensa tulla esiin. Huijausta? Kyllä, ja välillä todella tarpeellista.

Jollei aitoja ilonaiheita tunnu löytyvän niin suosittelen säännöllistä aivokemiajumppaa ihan jokaiselle. Asioita, joista aivojen mielihyväkeskus saa impulssin tuottaa hyvänmielen hormoneita. Esimerkiksi altistus lämpötilan vaihtelulle (sauna, kylmä/kuuma suihku, avantouinti, kylmävesiallas jne) tai kehon saattaminen jännitystilaan ja sen jälkeinen rentoutuminen (porrastreenit, kuntosali, ylämäkikävely, mikä tahansa missä hengästyy tai tulee hiki). Useimmille myös hiljentyminen luonnossa, rantakalliolla tai vaikka omassa sohvassa tuottaa rentoutumisen kautta sopivan määrän hyvän olon hormoneita. Mistä ikinä niitä tunnistatkaan saavasi, pidä mielihyvän määrä tasapainossa. Stressihormonit erittyvät suojelumekanismien myötä ihan huolehtimattakin, mutta ilonaiheista ja hyvänmielen hormoneista meidän pitää huolehtia ihan itse.

Iloista viikkoa sinulle!

Tunteet lukossa ja avaimet omassa taskussa

Tunteet ovat hassu asia. Ne voivat olla niin voimakkaita, mutta samalla ne ovat uskomattoman ohimeneviä. Saatat tuntea, että olet kesskellä tunnemyrskyä, pistää vihaksi ja itkettää, mutta reaktio katoaakin muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Aivan kuin niitä tunteita ei olisi koskaan ollutkaan! Mutta entä jos ne eivät oikeasti olleetkaan poissa? Entä jos se voimakas tunne olikin lukittuna jonnekin mieleesi? Jos sinulle käy näin (ja vaikka ei kävisikään), tämä tunteiden suojausmekanismi on hyvä tunnistaa.

Miten tunnelukko muodostuu?

Aivosi ovat monimutkainen elin, ja ne muodostavat jatkuvasti uusia yhteyksiä vanhojen yhteyksien välille uusilla tavoilla. Tätä prosessia kutsutaan neuroplastisuudeksi - hieno tapa sanoa, että aivosi voivat muuttua ajan mittaan sen perusteella, mitä koet tai teet. Jos esimerkiksi harjoittelet pianonsoittoa päivittäin useiden kuukausien ajan, sormesi nopeutuvat ja tarkentuvat osumaan oikeisiin näppäimiin. Sinulla on myös vähemmän vaikeuksia lukea nuotteja, koska muistisi on parantunut harjoittelun ansiosta!

Jos joku jää loukkuun hyväksikäyttösuhteeseen jonkun toisen kanssa, joka aina alentaa häntä tai saa hänet tuntemaan itsensä huonoksi (esimerkiksi sanomalla, ettei hän ole tarpeeksi hyvä), nuo negatiiviset ajatukset ja tunteet muuttuvat ajan myötä osaksi hänen uskomusjärjestelmäänsä... ja usein ne jopa säilyvät, vaikka hän jättäisi kyseisen henkilön taakseen! Sama asia kuin pianonsoitossa, opittu on!

Et luo tietoisesti tunnelukkoasi. Se ei ole tietoinen prosessi, vaikka ajatukset ja tunteet vaikuttavatkin siihen. Jos olet esimerkiksi surullinen tai vihainen jonkun tapahtuman vuoksi, nämä tunteet vaikuttavat siihen, kuinka voimakkaana ja pitkäkestoisena mahdollinen tunnelukko syntyy. Tilanteiden psyykkinen kuormitus vaikuttaa myös siihen, syntyykö tunnelukkoa vai ei. Jos ihminen, jolla psyykkinen kuorma on jo ennestään raskas, kokee jotain stressaavaa, hänelle todennäköisesti napsahtaa tunnelukko päälle. On näet mahdollista että aivot määrittelevät tapahtuman sietämättömäksi ja siirtävät tunteen käsittelyn syrjään. Tapahtuma tallentuu alitajuntaan ja tunteet lukitaan, etteivät ne tuottaisi lisää emotionaalista kipua, koska aivot ovat sitä mieltä, että psyyke ei kestä sitä. Kuitenkin, sama tapahtuma henkilölle, jolla stressinsietokyky on juuri sillä hetkellä vapaampi, ei jätä jälkeensä tunnelukkoa, koska tunteet tapahtuman ympärillä pystytään prosessoimaan heti.

Tunnelukko on tila, joka voi aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia, ahdistusta ja muita ongelmia.

Miten tunnelukko näkyy käytännössä? Otetaanpa esimerkki: yrität soittaa jollekulle, eikä hän vastaa vähään aikaan (tai ei lainkaan), saatat alkaa tuntea ahdistusta siitä, mitä on saattanut tapahtua. Saatat ajatella, että hänessä on jotain vikaa tai että hänen puhelimensa on kadonnut/varastettu/rikki, joten hän ei saanut viestiäsi heti. Tämä voi johtaa huolen tunteisiin ja huoleen siitä, mitä hänen elämässään voi tapahtua juuri nyt - ja se voi jopa saada sinut huolestumaan siitä, onko hän kunnossa! Pelko hylkäämisen tunteesta ottaa vallan, se näyttäytyy esimerkissä huolestuneisuutena tai jopa hätänä, joka voi johtaa jopa paniikkioireisiin. Olet kokenut tuota hylkäämisen pelkoa aiemminkin ja koska tilanne on ollut sietämättömän vaikea sillä hetkellä, tunne pelosta on lukittu ja nyt löytäessään saman ärsykkeen (et saa yhteyttä ihmiseen) se muistuttaa olemassa olostaan ja tekee olon sietämättömäksi.

Miten lukkoja voi purkaa?

Tunnelukko on todellinen ilmiö, joka voi vaikuttaa kielteisesti elämääsi. Ymmärtämällä, mitä se on ja miten se toimii, voit ottaa askeleita sen voittamiseksi ja tulla sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluat olla. Tunnelukon purkamiseen tarvitaan paljon tietoa aivojen uskomusjärjestelmän toiminnasta ja siitä, miten automaattisia ajatuksia voi tunnistaa, pysäyttää ja määritellä uudelleen. Kenenkään ei tarvitse jäädä omien uskomustensa vangiksi. Ensiaskelita voit ottaa vaikkapa tekemällä kartoituksen omista uskomuksistasi ja ajatusmalleistasi täällä: https://www.skeematerapia.fi/skeematerapia-testit/ 

Raportin tulosta on hyvä purkaa tunnelukkoihin perehtynen ammattilaisen kanssa.

Kun tunteet ottavat osumaa

Luin vasta Facebookista erään pariskunnan  monivuotisen rakkaustarinan päättymisestä eroon. Ensimmäinen tunne oli suru: "voi ei, miksi näin on pitänyt käydä heillekin? Hehän vaikuttivat somen onnellisimmilta ollessaan yhdessä? "

Mutta jo tuo ihmettelevä kysymys sisältää yhden paljastavan totuuden: kun suhdetta eletään vahvasti somessa, sen avulla ja voimalla, myös tuskallinen ero on tuotava julki siellä. Julkisuudella on toki puolensa, vaikealta tuntuvien postausten saama tykkäysten ja sydämien määrä voi antaa tunteen siitä, että et ole tunteinesi yksin. Muut ymmärtävät sinua ja jakavat tuskallisen olotilasi, joka musertaa voimallaan sinut viikkokausiksi itkun ja ikävän alle. Se on ehkä hyvä syy raottaa itkusta turvonneita silmäluomia ja kiittää kännykän näytön kautta saamastaan myötätunnosta. Mutta hyvin usein meillä on luontainen tarve vetäytyä pimeään huoneeseen yksin ja potea kipua siellä kenenkään tietämättä. Tosin yhteiskunta ei tätä salli kovinkaan pitkällä aikavälillä. Työelämä kutsuu siellä olevia muutaman päivän akuuttivaiheen jälkeen, koska tunneperäisiä diagnooseja ei ole olemassakaan. Särkyneen sydämen syndrooma on ehkä ainut, johon on luotu oirekuvausta, mutta kovin pitkää sairauslomaa ei silläkään taida saada.

Mitä sitten ihmisessä tapahtuu, kun tunteet ottavat osumaa?

Ihminen yleensä romahtaa. Ehkä itkee tai jos kyyneleet eivät ole vaihtoehto, myös aggressio on mahdollinen. Tai pakeneminen, paikalleen jähmettyminen, mikä vain, mikä tuntuu suojelevan itseä sisäisen tuskan voimalta. Joskus tuska on niin syvä, että keho ja mieli pyrkivät eroon toisistaan ja tapahtuu dissosiaatio. Tässä kohtaa myös tunteen lukkiutuminen on mahdollinen. Tunne jämähtää paikoilleen sen takia, että se on ihan liian suuri käsiteltäväksi, aivot eivät vain yksinkertaisesti pysty siihen. Aivot tallentavat tarkasti kaikki yksityiskohdat tapahtumasta, siirtävät tapahtuneen "vikasieto"-osastolle ja muistuttavat jatkossa digitaalisen tarkasti kaikista yksityiskohdista, mitkä ovat tallessa. Esim. rakkaussuhteen päättymiseen liittyy sana rakkaus ja jos jotain sen kaltaista signaalia ilmaantuu, niin varoituskellot alkavat soida ja lujaa, keho reagoi ja emotionaalisen tuskan uhka halutaan karkoittaa tavalla tai toisella mahdollisimman kauas.

Tunteiden vaikutus on luultua suurempi ihmisen fyysisen suorituskyvyn näkökulmasta. Yleensä luopuminen jostain itselle tärkeästä aiheuttaa tuskaa, ja sitä voi ihan hyvällä syyllä verrata mihin tahansa keholliseen osumaan, vaikkapa siihen, että joku suurempi voima pistää kämmenesi kuumalle levylle ja pitää sitä siinä. Jotain sisällä särkyy, menee rikki ja se sattuu ihan fyysisesti. Tätä on vain vaikea ilmentää ja ilmaista, koska päällisin puolin kukaan ei näe muuta kuin korkeintaan alakulon ja itkettyneet silmät. Silti tunteet ovat kohdanneet onnettomuuden, minkä johdosta ne ovat nyt toimintakyvyttömät ja koska tunteet "makaavat teholla", ei fyysinen kehokaan voi toimia kuten sen kuuluu toimia.

Toisinpäin tämä yhtälö on helppo ymmärtää. Jos ihminen joutuu vaikkapa auto-onnettomuuteen, hänestä nähdään heti, että hänet on vietävä sairaalaan ja hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla, että toipuminen pääsee alkuun. Ensin kuvataan kaikki luut, lihakset, sisäelimet ja kudokset, mitkä ovat vaurioituneet ja aletaan tehokkaasti etsia keinoja saada kyseiset kohdat taas paranemaan. Kipua lääkitään asianmukaisesti ja keinoja on useita, miten ihmisen olotilaa kohennetaan.

Mutta palataanpas tähän emotionaaliseen kipuun.

Tunteiden perusolettamus on, että ne tulevat ja menevät, yhden tunneaallon kesto on yleensä muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Ohjeet siitä, miten kohtaat ja käsittelet tunteita pätevät hyvin, kun puhutaan terveestä tunne-elämästä ja tunteiden vapaasta virtauksesta, mutta kun tunteet ovatkin "vikasietotilassa", mitä aiemmin kuvasin, tarvitaankin jotain aivan muuta. Tarvitaan aikaa kohdata tunne ja siihen liittyvä emotionaalinen kipu. Parasta Buranaa siihen on läheisyys ja ihminen joka osaa ottaa vastaan tuon kivun yhdessä kokijan kanssa. Kemiallinen turruttaminen vie terän kivulta ja on hetkellisesti helpompi kestää, mutta kemian kanssa tunnetta ei pysty käsittelemään niin tehokkasti, että juurisyy poistuisi ja lakkaisi tuottamasta kipua. Kemialla on hetkensä alkushokin aikana, että aivot saavat unta ja pysyvät toimintakuntoisina, mutta kun tulee aika kohdata menetys silmästä silmään, rehellisesti ja pohjia myöten, se olis hyvä tehdä asiansa osaavan kuuntelijan tukemana.

Ikävä kyllä, terveydenhoitosysteemistämme ei löydy aikaa eikä kuuntelijaa tämäntapaiselle tunneonnettomuudelle. Ystävät ovat kautta aikain ottaneet tämän jakaakseen, ystävyyssuhde ikäänkuin pitää sisällään sen, että kun toisen tunteet ottavat osumaa, toinen kannattelee. Moni tekee tätä kannattelua omien tunteidensa ja joskus jaksamisensakin kustannuksella. Joskus tehty kannattelu tuo toivotun tuloksen, joskus tunnehaava on niin syvä, että se tuhoaa myös ystävyyden.

Tässä kohtaa toivon, että molemmat osapuolet tuossa aluksi mainitsemassani erokriisissä löytävät itselleen kuuntelijan ja tunteidensa kannattelijan. Nyt varmasti tuntuu siltä, että tunnemyrskystä, ikävästä ja surusta on mahdotonta toipua. Koville se ottaakin. Jätän kirjoittamatta tähän kaikki ne klisheet, mitkä tähän kohtaan kuuluisivat siitä, miten aika parantaa jne. Kirjoitan vain, että tie ulos tuosta kriisistä on tunteiden salliminen, niiden kohtaaminen ja oikea aikainen apu. Löytäkää se, ihan jokainen!