Muutkin mokaa

Häpeän kasvot tunnetaan useimmiten mokista. Hölmöilystä, virheistä ja etenkin syyllisyydentunnosta.

 Pauli Hanhiniemi kuvaa hyvin laulussaan "Muutkin mokaa" häpeän yksilöllisyyttä, sitä miten tunteen kanssa on vaikea tulla näkyväksi muille. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu paremmalta kuin oman häpeäntunteen myöntäminen ja esiin tuominen.

Virheitä piilotellaan niin itseltä kuin muiltakin, joskus äärimmäisyyksiin saakka. Olinko väärässä, teinkö väärin? Sata syytä ja selitystä silottelemaan omaa polkua.

Usein selitysten verkkoon on saatava mukaan muitakin, että oma uskottavuus syyttömyydestä säilyy.

Rehellisyys vaihtuu valheeksi ensin itselle ja sitten muille.

En se minä ollut.

Se oli sinun syytäsi.

Kaiken takana piilee häpeä.

Tieto oikeasta ja väärästä.

Tunne omasta rehellisyydentunnosta, joka muistuttaa siitä toiminnasta, mikä ei ole omien arvojesi mukaista. 

Eikä se vaikene koskaan.

Se ei väsy eikä unohda.

Hanhiniemi jatkaa laulussaan kohti armollisuutta. Hän antaa luvan itselleen ja muille huomauttaa mokista ilman, että hän suuttuu tai loukkaantuu. Laulussaan hän myös korjaa asennettaan häpeään. Sen ei tarvitse olla "haudanvakavaa", hän tuumii.

Tätä armollisuutta me tarvitsemme ihan jokainen. Mikään ei ole haudanvakavaa, kenenkään ei tarvitse kuolla tai piiloutua muulta maailmalta sen takia.

Tunteilla on ihmeellisiä supervoimia ollakseen niinkin näkymättömiä kuin ne ovat.

Ne mm. saavat aikaan lukkotiloja, jossa toiminta pysähtyy ja kaikki aiemmat kokemukset ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Häpeä on ahkerin tekemään näitä lukkoja.

Omaa mokaa on vaikea myöntää ja sen vuoksi on helpompi kieltää koko tilanne ja paeta paikalta kuin ottaa vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään.

Tätä tunnelukkoa on myös vaikea purkaa jollei rehellisyyden puuska anna siihen vastavoimia. 

Mutta kun kaikki muutkin mokaa.

Muistetaan se.

Kaikella rakkaudella itseä ja muita kohtaan.

Jokainen mokaa.

Jokainen meistä on vuorollaan väärässä.

Nostetaan kättä ylös virheen merkiksi ja voitetaan näin taistelu häpeää vastaan ennenkuin se on edes alkanut. 

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa  

Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.

Näin syntyy kyyneleet

Kesäkuun tunneteemaksi valitsin surun.

Se sopii jatkumoksi ilolle, jonka olemusta pohdin toukokuussa.

Molemmat tunteet ovat varsin yksiselitteisiä; jos ilo yllättää, se näkyy ja kuuluu ulospäin hymynä, nauruna ja riemuna, suru puolestaan saa hartiat painumaan kasaan, itkun silmään ja suupielet alaspäin.

Surun perustehtävänä on kertoa jonkun menetetyn asian arvo.

Menetyksiä on monenlaisia ja monenasteisia, yhteistä niille on kuitenkin se, että ne ovat merkinneet kokijalleen jotain. 

Merkitys perustuu usein kiintymystä aiheuttaviin tunteisiin, asia on tuonut iloa, siihen on voinut luottaa, se on tuonut turvaa, sitä kohtaan on tuntenut rakkautta.

Luopuminen tuottaa sitä suurempaa surua, mitä merkityksellisempi asia on kyseessä.

Usein suru liitetään myös kuoleman lopullisuuteen. Kuoleman edessä on ikäänkuin lupa surra, etenkin kun edesmennyt on läheinen. Tähän liittyy kuitenkin monta eri aspektia. 

Entäpä, jos kuolema tuleekin odotettuna ja kauan kaivattuna vapauttajana? Jos läheiset tuntevat pelkkää helpotusta läheisen päästessä tuskistaan?

Entä jos et tunnekaan surua, vaikka tilanne sitä vaatisi? Kuinka erottaa suru vihasta, häpeästä tai kokemastasi pelosta?

Mitä suru on? Miksi se on niin raskas ja usein pysäyttävä tunne? Itkureaktion lisäksi se tuottaa ahdistusta, kuten pelkokin ja se pystyy pitämään mieli-alan matalalla todella pitkään. Suruun voi liittyä unettomuutta, syömishäiriöitä, se altistaa myös riippuvuuksille, koska usein surua yritetään häätää pois lyhytaikaista mielihyvää tuottavilla asioilla, joista on mahdollista addiktoitua. Näistä yleisin on ehkä sokeri ja lohtusyöminen yleensä, myös alkoholia, lääkkeitä ja huumeita käytetään paljon, koska ne tuovat edes hetkeksi helpotuksen ja mielihyvän tunteen. Tästä kemiallisesta korjaussarjasta ei enää olekaan pitkä matka masennukseen. Suru saa seurakseen häpeän ja yhdessä ne tekevät mielialasta niin raskaan, että mieli vaipuu apatiaan ja masennusoireet pääsevät esiin.

Taustalla vaikuttaa kuitenkin kokoajan jokin käsittelemätön tai keskeneräinen tunteiden käsittelyprosessi, joka tarvitsee edelleen huomiota ja hyväksyntää itsemyötätunnon muodossa.

Raskaimpiin menetyksiin liittyvä suruprosessi voi kestää useita kuukausia tai jopa vuosia.

Itseasiassa kyse on kriisistä ja sen etenemisvaiheista. Kun kriisi havaitaan ja hyväksytään, toipuminen voi alkaa ja surukin väistyy samaan tahtiin, kuin mieli käy läpi vaiheet hyväksynnästä uuden toiveikkuuden löytymiseen.  Surun suurin tehtävä on siis toimia pysäyttäjänä, että mieli pääsee työstämään menetetyn asian arvoa ja luomaan menetyksen tilalle uutta arvoa.

Suru voi olla myös kollektiivista.

Tämä on koettu usein, kun jotain ikävää sattuu ja tieto tulee isolle joukolle ihmisiä yhtäaikaa. Esimerkkeinä perhesurmat, kouluampumiset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja sodat. Mitä lähemmäksi tapahtumat osuvat omaa asuinpaikkakuntaa, sen syvempänä kollektiivinen suru koetaan. Tästä osoituksena mm. kauniit kynttilämeret tapahtumapaikoilla.

Tämä suru on etäistä, myötätuntoon perustuvaa surua, joka tunteena voi kestää pitkäänkin. Tämä suru ei lamauta vaan jää tunnemuistiin ohimenevänä vihlaisuna aina kun asia nousee mieleen. Usein kollektiivinen suru sekoittuu myös pelkoon ja tämä yhdistelmä on jo raskaampi. Esimerkiksi sota Ukrainassa on saanut jo näitä piirteitä; pelko siitä, mitä vielä tapahtuu ja suru siitä, mitä on jo tapahtunut. Koemme ne tunteet yhdessä kollektiivisesti. 

Surulla on monet kasvot.

Se voi olla äänekäs itkijänainen tai hiljainen, sisäänpäin kääntynyt alakulo. Se voi olla kaunis kynttilä ja valokuva piirongin päällä tai entiselleen jätetty huone, jota ei koskaan ole sisustettu uudelleen.

Suru kaipaa ympärilleen ymmärtäjää ja lohdutusta. Kun pystyt siihen itse, lohtu on aina lähellä. 

Myötätunto ja empatia toimivat usein paremmin kuin klisheiset tavat toimia. Kukkaset kuihtuvat, kortit katoavat mutta aito ja empaattinen läsnäolo surun hetkellä muistetaan aina.

Iloa elämään vai elämäniloa?

Palaan vielä toukokuun tunneteemaan, joka on ilo.

Edellisessä postauksessa pohdin iloa tunteena ja mielihyvän tuojana. Miten tunne syntyy ja miten se ilmenee ulospäin?

Nauru on helposti havaittava reaktio, samoin hymy, molemmista tunnistaa iloisen ihmisen. Ilonaiheita löytyy itsekullekin runsain määrin, jollei sitten jokin estävä tekijä, kuten masennus tai suru lamauta iloa ja tee siitä passiivista. 

Ilo liitetään usein myös onnellisuuteen.

Milloin ihminen on onnellinen?

Entä kun puhutaan elämänilosta, mitä siihen tarvitaan? 

Tänään koin keväisellä pyöräretkelläni suorastaan haltioitumista luonnon kauneudesta ja sen elinvoimasta. Kevätkukkijat hehkuivat monin eri värein, linnut konsertoivat löytääkseen puolison ja vedet solisivat puroissa vapaana jääpeitteestä. Aurinko lämmittää ja saa valollaan lehtipuiden hennon lehtivihreän kuultamaan kutsuvana. 

Kaikki tuo herätti sisälläni ilon.

Ilon siitä, että voin pyöräillä paikasta toiseen omaan tahtiini ja nauttia kauniista keväästä. 

Ilon siitä, että näen ja koen, tunteeni pysäyttävät minut tämän kauneuden äärelle herkistelemään ja kokemaan.

Ilon siitä, että kotikaupunkini on näin kaunis.

Ilon siitä, että kotimaassani on asiat hyvin, meillä ei ole sotaa eikä kenenkään tarvitse paeta sitä. 

Onko tämä iloa elämästä vai elämäniloa?

Ovatko haltioitumisen hetket ohikiitäviä vai jättävätkö ne pysyvän muistijäljen ilon ja onnen tunteelle? 

Kun muistelen aiempia vastaavia haltioitumisen hetkiä, voin helposti tavoittaa niiden tunnelman ja mielikuvat, jotka olen aistieni kautta aivoihini tallentanut.

Siispä ajattelen niin, että myös onnelliset muistot kannattaa tallentaa erityisen tarkasti ja huolellisesti, koska niiden muistelustakin saa energiaa ja tunteeseen voi palata. 

Elämänilo ja onnellisuus koostuvat tunteista, jotka ovat tasapainossa. Tunteet ohjaavat ajatteluamme ja kun "mielen käyttöjärjestelmänä" toimii ilo johdannaistunteineen, elämä maistuu aika mukavalta.

Tuokoon tämä polunvarrelta bongattu kukkakaunokainen myös sinulle iloa mennessäsi kohti kesää!

Äideistä parhain?

Äiti.

Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä  kasvattivanhempiemme kanssa.

Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.

Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.

Äiti.

Sinä teit tuosta laumasta perheen.

Niin se vain on.

En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.

Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.

Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.

Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.

Sain sinulta hyvät eväät elämään.

Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.

Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan. 

Minulla on myös toinen äiti.

Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.

Luopunut oikeudestaan olla äiti.

Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.

Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös. 

Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.

Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.

Olen antanut anteeksi.

Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.

Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.

Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.

Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa. 

Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.

On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.

Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.

Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.

Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.

Hyvää äitienpäivää!

Kevään riemua, nyt on aika iloita

Sulava lumi, säteillään lämmittävä aurinko, linnunlaulu, juuri vietetty vappu, kaikki varmoja kevään merkkejä. Kevättä pidetään ilon ja valon vodenaikana, eikä syyttä.

Tämä sai minut pohtimaan ilon merkitystä vähän syvemminkin ja näinpä kutsun sinut, hyvä lukijani myös tälle matkalle tunnistamaan omia ilonaiheitasi.

Mistä ilo syntyy?

Mitä ilo on?

Mitä minussa tapahtuu, kun olen iloinen?

Onko ilo samaa kuin onni tai onnellisuus?

Paljon kymyksiä, vähän vastauksia, koska jokainen kokee ilon omalla tavallaan.

Yhteistä meille kaikille kuitenkin on se, että ilo on yksi perustunteista. Sen tehtävä kaikessa yksinkertaisuudessaan on tuottaa mielihyvää, joko lyhyt- tai pitkäkestoista. Aivoissa sijaitseva mielihyväkeskus säätelee mielihyvähormonien tuotantoa ja nämä ovat yhteydessä ilon tunteeseen.

Ilon reaktiivisuus näkyy ulospäin nauruna, hymynä, silmien pilkkeenä ja kasvojen ja koko kehon avoimmuutena. Reipas nauru saattaa lirauttaa pissat housuun ja jatkuessaan kipeyttää myös vatsalihakset. Jokainen, joka on kokenut tämän lähes hallitsemattoman huutonaurun, muistaa myös sen rentouttavan vaikutuksen.

Kyseessä on siis hyvin kokonaisvaltainen kehollinen tunne.

Ilo on hyvin tavoiteltu tunne, usein sen ajatellaan johtavan  onneen tai onnellisuuteen, miten itsekukin tuon olotilan sitten käsittääkään. Huumori on hyvä keino pitää iloa yllä ja onneksi sitäkin on niin montaa eri sorttia. Toisille toimii verbaliikka, toiset tarvitsevat toimintaa, joillekin taas sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain hassua niin, että ilonaiheet eivät taatusti lopu kesken. Jaloin ja ehkä tavoiteltavin huumorin laji lie taito nauraa itselleen kaikella rakkaudella ja itsemyötätunnon siivittämänä.

Usein ilo kuitenkin katoaa, vaimenee tai suorastaan loistaa poissaolollaan. Elämä vakavoituu aikuisuuden myötä ja lapsena hersynyt nauru vaihtuu huolestuneisuuteen ja epävarmuuteen. Kansanperinne vaalii tätä vakavuutta suomimalla vielä erilaisilla sanonnoilla, jotka korostavat ilon olevan tyhjänpäiväistä ja turhaa. Tarkastellaanpa tätä näkökulmaa vähän tarkemmin.

Ihmisellä on paljon erilaisia tunteita, mutta jokainen tunnistaa itsessään ainakin nämä 6 perustunnetta:

• ilo
• suru
• pelko
• viha
• häpeä
• rakkaus

Ilo on tunne, joka tarvitsee tilaa vallitakseen. Jos ajatellaan näitä perustunteita kuten sisarussarjaa, kaikilla on kehossa oma tehtävänsä ja kaikilla on "oma huone", josta ne ampaisevat esiin heti, kun aivot niin käskevät. Ilo toimii hyvin mielellään yksin. Se on itse asiassa aika arka, kuin pieni lemmikkikani. Heti kun joku muista tunteista lähestyy sitä, se antaa tilaa ja pötkii pakoon omaan huoneeseensa odottamaan taas seuraavaa tilaisuutta tulla esiin. Surun kanssa se tukahtuu, ei saa riittävästi ilmaa. Viha viskaa sen nurkaan ja pelko polkee päälle. Häpeä ei edes huomaa sitä. Rakkaus on ainut, jonka kanssa se viihtyisi ikuisesti, mutta nekin saavat nauttia toistensa seurasta vain hetkellisesti. Tunteiden tehtävä on virrata vapaasti ja näin ne kohtaavat ja erkanevat kukin omaan tahtiinsa.

Mistä sinä löydät omat ilonaiheesi?

Kuinka annat ilolle tilaa?

Muistan ikuisesti yhden parhaista neuvoista matkallani terapeutiksi. Se pitää sisällään sekä tietoa että viisautta: "Hymyile, aivot luulevat, että on hauskaa".

Aivojen tunnejärjestelmä on hyvin herkkä ja usein myös ylivirittynyt. Aivojen pääasiallinen tehtävä on suojella ihmistä niin, etä ihminen pysyy elossa ja pärjää terveenä ja tasavertaisena laumassa. Siksi suojelevia tunteita on 1:3. Kaksi tunnetta suojelee ja yksi yrittää pitää hyvällä tuulella. Hymy on fyysinen signaali aivoille, että tilanteessa ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Aivot voivat lähettää suojelevat tunteet hetkeksi huilaamaan ja näin ilo saa tilaisuutensa tulla esiin. Huijausta? Kyllä, ja välillä todella tarpeellista.

Jollei aitoja ilonaiheita tunnu löytyvän niin suosittelen säännöllistä aivokemiajumppaa ihan jokaiselle. Asioita, joista aivojen mielihyväkeskus saa impulssin tuottaa hyvänmielen hormoneita. Esimerkiksi altistus lämpötilan vaihtelulle (sauna, kylmä/kuuma suihku, avantouinti, kylmävesiallas jne) tai kehon saattaminen jännitystilaan ja sen jälkeinen rentoutuminen (porrastreenit, kuntosali, ylämäkikävely, mikä tahansa missä hengästyy tai tulee hiki). Useimmille myös hiljentyminen luonnossa, rantakalliolla tai vaikka omassa sohvassa tuottaa rentoutumisen kautta sopivan määrän hyvän olon hormoneita. Mistä ikinä niitä tunnistatkaan saavasi, pidä mielihyvän määrä tasapainossa. Stressihormonit erittyvät suojelumekanismien myötä ihan huolehtimattakin, mutta ilonaiheista ja hyvänmielen hormoneista meidän pitää huolehtia ihan itse.

Iloista viikkoa sinulle!