Pelottava, rajoittava pelko

Lokakuun tunneteemaksi jäi ydintunteista viimeinen eli pelko.

Minulla meni itseasiassa kaksi viikkoa kuukauden alusta miettimiseen, miten tätä aihetta lähestyisin, miten rajaisin ja mitkä näkökulmat nostaisin esiin tuodakseni esiin oleellisen. Aihe on laaja ja selkeästi minua pelotti tarttua siihen. 

Miksi epäröin?

Miksi pelkäsin?

Pelon tehtävänä on varoittaa ihmistä kaikesta vaarallisesta ja estää vaarallisten asioiden toistumista. Se varoittaa asioista, joista  aiemmin on koitunut joko fyysistä tai psyykkistä vaaraa. Asioista, joista tiedetään koituvan uhkaa terveydelle, asioista jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä ja sanomatta. Lista on pitkä ja täysin mahdoton muistaa tietoisella mielellä. Siispä avuksi tarvitaan myös alitajunta, jonka syövereissä on muistissa tähänastisen elämän kaikki tunteet ja kaikki tapahtumat. Ihan kaikki.

Jokaisen oma, henkilökohtainen "virheloki" sijaitsee oman mielen syövereissä eikä kahta samanlaista tietokantaa ole. Minun mieleni syövereistä löytyy vikakoodia mm. uskottavuuden kohdalta. Sinne on taltioitu tieto, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä, joku muu tulee kertomaan minulle, että olen väärässä. En ole tarpeeksi koulutettu, minulla ei ole pätevyyttä ja että esilletuomani ajatukset ovat huuhaata, eivätkä ne perustu tutkittuun tietoon.

Siksi ajatusteni esilletuonti ja niiden julkaiseminen tuntuu vaikealta ja tällä kertaa jopa mahdottomalta. Pelko tunteena siis toimii ja toimittaa perustehtäväänsä minussa.

Kuinka näin on päässyt käymään?

Olen aina ollut innokas oppija. Oppiminen on ollut minulle helppoa ja vaivatonta. Olen looginen ajattelija ja luon johtopäätöksiä nopeasti tarkistelematta asiaan liittyviä faktoja tai muuttujia sen kummemmin. Se on johtanut siihen, että aina kun olen "luonut" jotain omaa, se on ollut jonkun mielestä väärin luotu. 

Esimerkkinä pitkään tekemäni karaokevalmennus. Loin vuosia sitten itselleni ammatin, jossa luotsaan karaokeharrastajia eteenpäin neuvoen mm. laulutekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Tämä oli alkuun laulupedagogien mielestä täysin väärin, näin ei voi toimia, koska minulla ei ole laulupedagogin pätevyyttä. Sain paljon kritiikkiä toiminnastani eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Koin hylkäämisen pelkoa enkä ole vieläkään uskaltanut pitää ääntä osaamisestani pahojen puheiden pelossa.

Toinen esimerkki on tuore ja liittyy lyhytterapiaan. Valmistuttuani lyhytterapeutiksi aloin mainostaa osaamistani verkossa. Sain vastaani kyseenalaistamista ja kritiikkiä koulutukseni tasosta ja siitä, millaista terapiatyötä lyhytterapeuttina on soveliasta tehdä. Pätevyyttäni toimia terapeuttina epäiltiin ja koko ammattikuntaa herjattiin vääräuskoisiksi, kalliilla koulutetuiksi keittiöpsykologeiksi.

Taas vetäisin liinoja kiinni, en enää uskaltanut markkinoida somessa ja aloin vältellä lyhytterapeutti-nimikkeen käyttöä, vaikka siitä hetkestä, kun sen oikeuden sain, on vasta vajaa vuosi aikaa.

Pelkohan se siellä taustalla toimii ja rajoittaa tekemisiäni. Tarkkaan ottaen hylkäämisen pelko.

Jokaiselle pelolle on olemassa juurisyy.

Niinpä tarvitsen nyt tarkastella omaani.

Juuret ulottuvat sananmuksesti syntymääni saakka. Minut on heti syntymäni jälkeen hylätty ja annettu lastenkotiin kasvamaan. Sieltä olen päässyt sijaisperheeseen puolitoistavuotiaana ja saanut itselleni äidin, isän ja isoveljen. 

Muistan varhaislapsuudestani muutaman tapahtuman, jossa hylkäämisellä "uhattiin" pientä tyttöä. Vakavin näistä uhkista oli äidin sanat, kun hän kiukutteluuni kyllästyneenä tokaisi: "kuule Enja, kun siellä lastenkodissa olisi ollut monta muutakin tyttöä vailla kotia."

Sanat saivat aikaan ajatusketjun:

- en saa kiukutella

- minun täytyy olla kiltisti

- kenellekään ei saa tulla vuokseni paha mieli

- minun täytyy yrittää kovemmin olla kiltti

- minun pitää olla parempi kuin ne muut tytöt siellä lastenkodissa 

Tämä hylkäämisen uhkaan liittyvä pelko on ohjannut elämääni siitä saakka ja  kokemuksia hylkäämisistä on tullut matkan varrella tietysti lisääkin.

Pienelle lastenkodista tulleelle tytölle tuo hylkääminen olisi ollut katastrofaalista, kuten kenelle tahansa pienelle lapselle. Niinpä kehitin jo varhain ajatusmallin siitä, että otan selvää ja opettelen asiat, teen kaiken mihin ryhdyn, niin hyvin kuin osaan. Nopea oppimiskykyni viitoitti alkanutta tietä ja niin olen koko ikäni johtanut itse itseäni kuuntelematta juurikaan muiden oppeja ja ajatuksia, seuraamatta ketään tai ottamatta kenestäkään mallia.

Näin toimiessani olen usein ylittänyt oppineisuuden rajoja olematta kuitenkaan oppinut ja tästä minua on kritisoitu oikeastaan koko aikuisikäni.

Tästä yhtälöstä on seurannut hylkäämisen pelon aiheuttama tunnelukko, joka rajoittaa ja osin estääkin ajatusteni esiintuontia julkisesti. 

Kuten huomaat, blogini muodossa olen lähtenyt murtamaan tuota lukkoa. Kohtaan pelkoni kirjoittamalla siitä ja toivon tietenkin, että minua ei hylätä eikä tilalleni haeta jotain toista. Järjen ja ajatusten tasolla tiedän, että kukaan ei tule minua hylkäämään, mutta pelko sisälläni on toista mieltä. Sillä on uhkasta todellisia kokemuksia ja sen tehtävänä on muistuttaa minua niistä kokemuksista. 

Pelko ei unohda.

Sillä on myös tehokkaat työkalut tukenaan:

- Se rajoittaa.

- Se estää.

- Se lamauttaa.

- Se saa nopeasti taistele/pakene -reaktion aikaan kehossa.

- Se ei luovuta vaan uuvuttaa.

- Se keksii syyt ja mustamaalaa seuraukset 

- Se tekee kaiken voitavansa, että uhka ei toteutuisi.

Pelolla on ydintunteista eniten töitä. Se on jatkuvassa tarkkailuasemassa valvomassa tapahtumien kulkua aistien kautta.

Mikä tahansa ärsyke, mikä muistuttaa menneestä uhasta tai vaarasta saa sen aktivoitumaan ja ottamaan muut tunteet hallintaansa. Se liittoutuu herkästi häpeän ja vihan kanssa ja yhdessä ne saavat paljon pahaa aikaan. Ihmiseltä voi mennä työ- ja toimintakyky pelkästään pelkojen vuoksi. Stressi, unihäiriöt, riippuvuudet, syömishäiriöt, autoimmuunisairaudet ovat usein syntyneet käsittelemättömien tunteiden myötävaikutuksella. Pelko johtaa usein tätä oireiden orkesteria, jonka sointi on kakofoninen ja täynnä riitasointuja.

Kuitenkin; pelko on "vain" tunne, siinä missä muutkin tunteet. Se on hyvä oppia tunnistamaan itsessään ja elämään sen kanssa rinnakkain eikä jatkuvassa sotatilassa sitä vastaan. Sen perustehtävä on suojella ja varoittaa vaaroista, niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin ja sen se tekeekin ihan huolella. Meidän tehtävämme on oppia tunnistamaan pelon nostattamat ajatukset ja oppia myös ohittamaan niitä tarpeettomana "ajatushälynä". Suurin osa ajatuksista ei ole relevantteja eivätkä lainkaan sopivia tähän hetkeen.

Minäkin painan taas hetken kuluttua "Julkaise"- painiketta tietäen, että kukaan ei minua hylkää tämän tekstin takia, vaikka kritiikkiä ja eriäviä mielipiteitä taas saankin luettavakseni. 

Kaiken se kestää, vai kestääkö?

Syyskuun tunneteemana on rakkaus ja ensimmäiseen postaukseeni liittyen sain ihania viestejä siitä, miten kaksi ihmistä ovat kohdanneet ja kokeneet heti kohdatessaan suunnatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Sitä ihmeteltiin yhdessä, kohtaamiset tuntuvat sattuman sanelemalta mutta kuitenkin täysin järkeenkäyvältä ja jopa järjestetyltä.

Match made in heaven?

Ehkäpä?

Osa suhteista oli jo päättynyt mutta tunne yhteenkuuluvuudesta on säilynyt silti.

Mistä oikein on kyse?

Joku uskoo jälleensyntymiseen ja siihen, että olemme olleet rakastavaisia jo edellisissä elämissä. Joku taas näkee oman minuutensa osana toista ja kun arvot ovat yhteiset, yhdessäolo on kuin ajatusten taikaa, kaikki vain sujuu ja rakkaus roihuaa. Tätä kahden ihmisen välistä yhteenkuuluvuutta ei varmasti koskaan pystytä tieteellisesti täysin selittämään, miksi se ylipäätään syntyy ja mitä tarvitaan, että se kestää. Rakkaudella ydintunteena on siinä suuri tehtävä, mutta sekään ei selitä kaikkea sitä, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät itselleen sopivan kumppanin kanssa.

Eräs merkityksellinen asia toimivassa parisuhteessa on seksi ja mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vapaasti. Sekin tuli viesteissä/rakkaustarinoissa vahvasti esiin.

Kaava menee jotenkin näin:

Seksiin tarvitaan suhde ja suhteeseen tarvitaan  aitoa rakkauden tunnetta, jotta se tuntuu oikealta ja seksi toimii. Yhtälö on varsin yksinkertainen mutta erittäin herkkä ja haavoittuva.

Jos suhde rakentuu pelkän seksin varaan, se tuntuu useimmista pelkältä seksuaaliselta suoritukselta. Vähän niin kuin kuntosalikäynnit. Tekee hyvää, siihen jää koukkuun (endorfiini) mutta siihen voi myös kyllästyä. Jos suhteen pelisäännöt ovat kumppaneille yhdessä sovitut ja yhtenäiset, mielihyvän hakemiseen tarkoitettu seksi voi toimia ja antaa sen mitä siltä haetaankin: hetkellisen tyydytyksen. Ikävä kyllä, tällä keinolla haetaan mielihyvää myös parisuhteen ulkopuolelta, salaa toiselta, eikä se puolestaan koskaan voi olla oikein.

Uskottomuudella loukkaaminen osuu kaikista herkimmän ja haavoittuvimman itsetunnon osioon. Se romuttaa luottamuksen ja tuo tilalle vihaisen epäluulon ja pelon hylkäämisestä. Tämä on kyllä jokaisella meistä tiedossa mutta miksi me kuitenkin toimimme vastoin arvojamme? Miksi tarve hetkelliseen mielihyvään saa niin suuren merkityksen/oikeutuksen, että olemme valmiita loukkaamaan meihin sitoutunutta kumppaniamme pahimmalla mahdollisella tavalla?

Usein kiinnijääntitilanteissa vedotaan siihen, ettei uskottomuudella ole ollut merkitystä, koska siinä ei loukattu toista tunnetasolla. Se oli vain pelkkää seksiä. Ihan sama kuin kävisi kuntosalilla jonkun kanssa tai vaikka syömässä. Kysymys kuuluukin, miksi se sitten täytyy pitää salassa? Suhteeseen liittyvä luottamus perustuu kahdenväliseen sopimukseen suhteen rajoista ja useimmiten juuri seksin mukanaolo luo rajat intiimille kanssakäymiselle. Rajat ovat henkilökohtaiset, mutta niiden juuret ovat syvällä kulttuurissa ja kasvatuksessa, minkä olemme saaneet.

Seksuaalisuus on ihmiselle suotu lahja, jota jokainen voi käyttää tai olla käyttämättä parhaaksi katsomallaan tavalla. Se ei ole oikeus eikä velvollisuus. Se ei missään määrin ole kauppatavaraa eikä sovi vallankäytön välineeksi. Se on osa jokaisen identiteettiä ja se voi tuhoutua, kuten tiedetään, monella eri tavalla.

Vastuullinen/turvallinen seksi suojaa sukupuolitautien lisäksi myös tunne-elämän onnettomuuksilta. Arvojen ja rajojen määrittely ja niissä pysyminen yhdessä on ihan yhtä tärkeää kuin kondomin käyttö.

Englannin kielessä on hieno termi rakastelulle: make love. 

Se ilmaisee minusta hienosti sitä, että teemme yhdessä tähän hetkeen jotain, mitä ei vielä ole olemassa. Teemme/luomme rakkautta. 

Löytyykö seksuaalisuuden ytimestä aina rakkautta? Vai onko niin, että rakkauden ytimessä on mahdollisuus toteuttaa vapaasti omaa seksuaalisuuttaan?

Mitä seksi on suhteessa seksuaalisuuteen?

Miten sinä tämän asian näet ja koet?

Millaisia ajatuksia tämä aihe sinussa herättää?

Pysyn kuulolla edelleen 🤗

Rakkauden monet kasvot

Syyskuun tunneteemaksi valikoitui rakkaus.

Tuo tunne, josta maailmaan on syntynyt musiikkia, runoja, kirjoja, maalauksia, ylipäätään taidetta ylenpalttisesti. 

Jo vuosituhansien ajan taiteiljat ovat tarvinneet muusansa ylläpitämään intohimon liekkiä, joka johdattaa kohti rakkauden syvintä olemusta ja tuo taiteeseen syvän ja uskottavan aspektin.

Mitä rakkaus sitten on?

Onko se intohimoa, ystävyyttä, sitotumista tai uskollisuutta? Jos uskomme markkinatalouteen, niin vastaus löytyy kaupan hyllyltä vaaleanpunaisesta marenkihötöstä tai suklaarasiasta. Yleensä se on kallista ja ylimakeaa, paitsi alennusmyynnissä heti sesongin jälkeen. Kultasepänliikkeet tarjoavat kultaa ja matkatoimistot matkoja, hotellit hyvinvarusteltuja svittejä. Välillä muistetaan äitejä, välillä isiä ja onneksi joka vuosi on joulu, jolloin rakkauden saattaa paketoida kultakääreeseen ja antaa rakkaimmalleen.

Jos taas uskomme aineettomuuteen, saatamme lähestyä ehkä jotain osatotuutta rakkaudesta. 

Jos mietimme pelkästään musiikkia, sen avulla on ilmennetty tätä mystistä tunnetta  vuosituhansien ajan ja se on yhdistänyt kultturien eri muotoja kaikkialla maailmassa.

Sanoma löytyy jostain kohtaa rakkauden draamankaarta, joko siitä unelmoidaan, sitä eletään todeksi tai sitten muistellaan jo menetettyä rakkautta.  

Minkään muun tunteen välikappaleeksi ei taidetta ole valjastettu niin tiheästi kuin juuri rakkauden sanoman esiintuomiseksi. Jotain suurta siinä siis täytyy olla, eikö vaikka? 

Suuresta tunteesta on toki kyse,  elämänvoimasta oikeastaan.

Rakkauden perustehtävä on yhdistää, päästää lähelle ja saada aikaan uutta elämää.

Rakkautta pidetään usein piilossa ikäänkuin siinä pelossa, että se katoaa tai sen voima vähenee, jos siitä puhutaan tai se tuodaan näkyväksi. Tämän ajatuksen tahdon osoittaa vääräksi,  koska jos se pitäisi paikkansa, jos rakkauden ilmaiseminen hävittäisi tai heikentäisi sitä, niin miten sitten muut tunteet pysyvät eivätkä katoa? Miten esim. pelko ja viha elävät ja voivat hyvin keskuudessamme, vaikka niitä ilmaistaan ihan jatkuvasti? Vihapuhetta on some puolillaan: eipä ole viha mihinkään kadonnut puhumalla ja ilmaisemalla sitä,  taitaa olla pikemminkin päinvastoin. Joten logiikka katoamisesta ei päde; rakkauskaan ei katoa, vaikka siitä puhuisi päivät pääksytysten.

Rakkaus voi toki kadota ja lakata vaikuttamasta, onhan se kuitenkin "vain"  tunne. Tunteen olomuoto on kuin taivaalla ajelehtiva pilvi. Jostain se alkaa ja johonkin se päättyy. Usein rakkaus päättyy siksi, että tunteen on annettu laimentua eikä sitä ole pidetty yllä rakastavilla sanoilla tai teoilla. Tai jos onkin, niin sanojen ja tekojen merkitys on vaihtunut rutiiniksi, jolloin ne eivät enää ole kosketuksessa itse tunteen kanssa.

Miltä rakkaus tuntuu?

Jokaisella meillä on siihen omakohtainen vastaus, mutta jotain suurta ja tavoiteltavaa se yleisesti ottaen on. Sydämen ylimääräisiä tykytyksiä, perhosia vatsassa, ihastumista, halua olla lähellä tai pitää yhteyttä, halua olla mukana jonkun toisen elämässä. Halua jakaa oma elämä toisen kanssa. Halua saada selville toisesta ihan kaikki ja vastavuoroisesti kertoa itsestään ihan kaikki toiselle mitään salaamatta tai piilottelematta. Ajatusten keskittymistä rakkauden kohteeseen. Tarvetta olla hellä ja rakastava. Tarvetta luottaa toiseen niin, että itse saa osakseen tuota samaa hellyyttä. Tähän perustuu rakkaus, joka johtaa suhteeseen kohteensa kanssa. Yleensä kohde on toinen ihminen, josta tulee läheinen ja rakas. Toki rakkautta voi osoittaa myös eläimelle tai vaikka metsälle ja sen puille, kauniille maisemalle tai oikeastaan ihan mille tahansa. Tunne pysyy samana, kohde vain vastaa tunteeseen omalla tavallaan sanattomasti.

Kaikkein tärkein suunta rakkaudelle on kuitenkin sisäinen, omaan itseen kohdistuva rakkaus. Se, miten ihminen kohtelee itseään, miten puhuu ja ajattelee itsestään. Tämä ei useinkaan ole se kaikkein helpoin rasti elämässä.

Rakkaus on yksi ydintunne muiden ydintunteiden joukossa. Sillä on oma tehtävänsä yhteyksien luomisessa ja niiden merkityksellisyyden ylläpitämisessä.

Jos suhde omaan ydinminään on hukassa, jos omaa paikkaa elämässä ei näe merkityksellisenä ja arvokkaana, elämä kuluu vain suoriutuessa hetkestä toiseen. Ihminen tekee valintoja joka hetki. Nämä valinnat kertovat paljon, tekeekö ihminen niitä sisäisen rakkauden ohjaamana vai ovatko valinnat muita ja muiden tarpeita varten.

Itseään aidosti rakastava ihminen osaa ottaa huomioon muiden tunteet ja tarpeet, mutta ei oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ketju toimii ja tuottaa hyvää mieltä ainoastaan siinä tapauksessa, että rakkaus ja siihen liittyvä sisäinen turvallisuuden tunne toimii ja on tasapainossa.

Ystäväni, suuresti arvostamani kirjailija, kirjoittaja, bloggaaja ja oman elämänsä kuningatar Maiju Palin on puhunut paljon siitä, miten ristiriitatilanteissa tulisi asettua itsensä puolelle. Minusta tämä on äärettömän viisaasti sanottu. Kun valitaan rakkaudellinen tapa kohdata omat tunteet ja ajatukset, hyväksytään ne sellaisina kuin ne ovat ja annetaan niiden virrata vapaasti, tuloksena on hyväksyvä ja aito suhtautuminen omaan itseen, juuri sellaisena kuin se on. Mitään parempaa ihminen ei voi itselleen tehdä tai suoda kuin rakkaudellisen asenteen itseään kohtaan. Tämä ei tarkoita itserakkautta, ei itsensä ylentämistä tai ihailua. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki itsessä vain on. Hyväksyvästi, arvottamatta, vertaamatta mihinkään. Se vain on. Rakkaudellisuus merkitsee ystävällisyyttä, tuomitsemattomuutta, ymmärrystä ja empatiaa. Kun sitä elää todeksi itsessään, se heijastaa rakkauden valoa majakan lailla myös muihin ihmisiin.

Kokeile vaikka. 

Rakasta ja tule rakastetuksi.

Viha, oma sisäinen puolustusasianajaja

Elokuun tunneteemaksi valitsin ydintunteista vihan. Se on tästä ydintunne-perheestä se tunne, jota kavahdetaan, jota pidetään piilossa mahdollisimman pitkään. Siihen suhtaudutaan oudoksuen, sitä pelätään, usein myös hävetään.

Normatiivisen, (lue: kiltiksi ja hyvinkäyttäyttäytyväksi opetetun) ihmisen tunneilmaisuun sitä pidetään aivan liian aggressiivisena ja sopimattomana. Se aiheuttaa ihmissuhteisiin paljon ongelmia esiintymällä joko aktiivisena tai passiivisena.

Viha käyttää kehoa välikappaleenaan taitavasti. Siinä missä suru lamauttaa toiminnot ja nostattaa kyyneltulvan, vihan keinona on sumentaa muu, rationaalinen ajattelu ja keskittää ihmisen koko energia vastustajan tuhoamiseen. Siinä väistyy nälkä ja jano, vireystila nousee tappiin ja koko keho valjastetaan vihan käyttöön voimakkaan adrenaliinituotannon avulla.

Pistää vihaksi.

Ärsyttää.

Suututtaa.

Raivostuttaa.

Vituttaa.

Vihan kuohunnassa tapahtuvat harkitsemattomat ylilyönnit, fyysiset ja psyykkiset väkivallanteot, tappelut ja tapot.

Tämä vihan aktiivinen äärilaita saa ihmiset pelkäämään ja kavahtamaan omia vihan tunteitaan. Kukaan ei halua kontolleen väkivallan tekoja, ei tekijänä eikä kokijana. Mutta niin vain tapahtuu.

Joka päivä jossain viha kuohahtaa ja teot puhuvat puolestaan. 

Jotta vihan toimintamekanismia voisi ymmärtää edes jollain tasolla, on tiedettävä mikä on vihan perustehtävä.

Se on omien rajojen puolustaminen. 

Rajat asetetaan niiden arvojen ympärille, mitkä itsekullekin tuntuvat merkitykselliselle.

Otetaanpa tähän pari käytännön esimerkkiä:

1. Seisot kaupan kassajonossa, jono ei tunnu liikkuvan mihinkään, tunnet kärsimättömyyttä ja juuri silloin joku tulee takaasi ja kiilaa jonossa eteen. Suutut ja vihan tunne kertoo,  että tämä ei ole oikein. Puolustat oikeuttasi pitää oma paikkasi jonossa sanomalla etuilijalle, että ei käy, tämä ei sovi, minä olin ennen sinua. Viha antaa energian toimintaan eli itsesi ilmaisuun. Kun tilanne menee ohi, vihan tunne laantuu nopeasti ja hetken kuluttua et enää muista tapahtunutta, se ei jää vaivaamaan, koska olet purkanut sen ulos. Yksinkertaista, eikö totta? 

2. Otetaanpa seuraavaksi vähän monimutkaisempi esimerkki.

Pariskunta viettää iltaa kotona ja yks kaks ilmapiiri sähköistyy, toinen osapuolista raivostuu silmittömästi toiselle, alkaa huutaa ja käyttäytyy aggressiivisesti. Näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, on syöty hyvin, tiskattu astiat ja molemmat selaavat rauhassa kännykkäänsä.

Mitä on tapahtunut?

Tässä yksi skenaario:

Kännykän selaaminen eli eristäytyminen omaan yksityisyyteen on toiminut triggerinä hylkäämisen pelolle. Hylkäämisen pelko puolestaan aktivoi mustasukkaisuuden ja kutsuu apuun myös vihan. Tässä tunnesopassa onkin siis jo useampi osatekijä. 

Kaikki lähtee liikkeelle arvoista. Arvona esimerkissä toimii luottamus kiintymyssuhteeseen/rakkauteen ja sillä on kokijalleen korkea merkityksellisyys

- Mustasukkaisuus syntyy oman mielen sisäisestä epävarmuudesta, olenko kiintymyksen/rakkauden arvoinen ja toisen ihmisen toiminta toimii sille peilinä. 

-puolison kännykän selaaminen saa aikaan epävarmuuden: mitä ruudun takana on meneillään? 

- Hylkäämisen pelko nostaa esiin uskomuksia ja vääristyneitä ajatuksia pettämisestä.

- Viha nousee puolustamaan omaa arvoa (luottamus)  ja hyökkävä käytös hoitaa itseilmaisun.

Näin tunneketju toimii yksinkertaistettuna.

Edelliset esimerkit valottavat aktiivisen vihan toimintaa terveellä ja epäterveellä tavalla. Tilanne kaupan kassalla purkaantui nopeasti eikä jäänyt mieleen kuormittavaksi tekijäksi mutta toisen esimerkin pariskunnan parisuhde ei voi hyvin. Siinä on ongelmia purkamattomien/tunnistamattomien  tunteiden takia. Aktiivisen vihan tunnistaa helposti, mutta kun kysessä on useamman tunteen kombinaatio, erottelu ja syy-seuraussuhteiden havaitseminen onkin jo työläämpää.

Mutta entäpä sitten, kun viha ei purkaannukkaan vaan koteloituu mielen sisällä passiiviseksi vihaksi?

Tästäkään ei yleensä hyvää seuraa.

Muuttuakseen passiiviseksi vihan tunnetta on pitänyt tukahduttaa pitkään.

Usein kysessä on epätasa-arvoinen fyysinen tai psyykkinen valta-asetelma. 

Lapsi/vanhempi -suhde. 

Heikko/vahva voiman tai vallankäyttösuhde

Alainen/johtaja -suhde

Toiminta näkyy lähisuhteissa kaltoinkohteluna, työpaikalla kiusaamisena, koulussa kouluväkivaltana, organisaatioissa ja uskontokunnissa epätasa-arvoisena kohteluna jne. Tyypillistä kaikille esiintymille on, että alisteisessa asemassa oleva uhri vaikenee ja tekijä joko toimii tietoisesti tai ei välttämättä edes tiedä loukanneensa uhrin rajoja.

Kun näitä tilanteita ei osaa/ ei voi purkaa terveen vihan avulla, epäoikeudenmukaisuuden tunne patoutuu ja mieli lähtee tietoisesti tai alitajuisesti hakemaan oikeutusta kokemalleen vääryydelle.

Rajuimpia ääriesimerkkejä patoutuneen, passiivisen vihan esiintulosta ovat joukkosurmat, jotka toteutetaan koston hengessä. Tekijä on hautonut kostoaan pitkään ja sisäinen vihan tunne antaa siihen sekä oman, henkilökohtaisen oikeutuksen, että energian toteutukseen.

Viha voi kääntyä myös itseään vastaan, jolloin ihminen alkaa hitaasti tuhota itseään ajatellen sen olevan oikein vaikka vihan varsinainen kohde on ihan joku muu.

Itsetuhoinen viiltely, syömishäiriöt, raju päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttö, pakkomielteinen asioiden toistaminen ja itsensä rääkkääminen kertovat omaa kieltään patoutuneesta, passiivisesta vihasta. 

Näkyvin ja arkisin passiivisen vihan muoto on kuitenkin negatiivisten ajatusten esiintuonti

- nalkuttamisena

- pahantahtoisena juoruiluna

- toisten syyllistämisenä ja mustamaalaamisena

- panetteluna ilman syytä

- ilkeilynä ja piikittelynä

- negatiivisten asioiden esille tuontina tarkoitushakuisesti

Passiivinen viha on jäänyt tunnistamatta ja oman mielen sisällä vaikuttava arvottomuus tai huonommuus ja pelko sen näkyväksi tulemisesta saa suun käymään ja vihan tuottamaan myrkkyä ympäristöönsä.

Tämä vihan muoto on kuin suuri, huohottava hämähäkki monine jalkoineen kutomassa verkkoa jokaisen lähelle osuvan ansaksi.

Hämähäkki tarraa kiinni jokaiseen, joka takertuu verkkoon, myrkyttää yksilön ja tämän lähiympäristön ilkeilyllään saadakseen itselleen energiaa voida paremmin. Saatu energia tosin pitää hämähäkkiä hengissä vain hetken ja niinpä saaliiksi on saatava aina uusia, hyväuskoisia ihmisiä, jotka antautuvat tietämättään passiivisen vihan myrkytettäviksi.

Narsismi on muotisana, enkä pidä siitä, että kaikki ikävä ja huono käytös leimataan narsistiseksi. Näen mieltä myrkyttävän käyttäytymisen yhtenä passiivisen vihan ilmentymänä ja sellaisenaan se on vielä kaukana narsismista. Mutta jos siihen lisätään loputtoman ihailuntarpeen lisäksi manipuloinnin tahto ja taito, empatiakyvyn puute ja halu vahingoittaa toista tieten tahtoen yleensä koston nimissä, aletaan olla jo lähellä diagnosoitavaa narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kuten huomaat, vihalla on monet kasvot.

Terveenä esiintyessään se puolustaa arvojasi toista osapuolta kunnioittaen ja määrätietoisesti. Se on hereillä juuri oikealla hetkellä ja toimii etujesi mukaisesti,  kuten asianajaja puolustaessaan päämiestään oikeudessa.

Mutta epäterve viha, joka on tukahdutettu ja sen olemassa olo on kokonaan kielletty, saa aikaan monenmoista pahaa. Tämä selittää sen, miksi viha halutaan vaientaa ja pitää piilossa ja pimeässä. 

Olisiko jo aika kohdata vanhat kaunat ja eripurat, käsitellä ne terveesti ja vapauttaa viha-energia sille kuuluvaan tehtävään nykyhetken arvojen ja rajojen puolustajana?

Muutkin mokaa

Häpeän kasvot tunnetaan useimmiten mokista. Hölmöilystä, virheistä ja etenkin syyllisyydentunnosta.

 Pauli Hanhiniemi kuvaa hyvin laulussaan "Muutkin mokaa" häpeän yksilöllisyyttä, sitä miten tunteen kanssa on vaikea tulla näkyväksi muille. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu paremmalta kuin oman häpeäntunteen myöntäminen ja esiin tuominen.

Virheitä piilotellaan niin itseltä kuin muiltakin, joskus äärimmäisyyksiin saakka. Olinko väärässä, teinkö väärin? Sata syytä ja selitystä silottelemaan omaa polkua.

Usein selitysten verkkoon on saatava mukaan muitakin, että oma uskottavuus syyttömyydestä säilyy.

Rehellisyys vaihtuu valheeksi ensin itselle ja sitten muille.

En se minä ollut.

Se oli sinun syytäsi.

Kaiken takana piilee häpeä.

Tieto oikeasta ja väärästä.

Tunne omasta rehellisyydentunnosta, joka muistuttaa siitä toiminnasta, mikä ei ole omien arvojesi mukaista. 

Eikä se vaikene koskaan.

Se ei väsy eikä unohda.

Hanhiniemi jatkaa laulussaan kohti armollisuutta. Hän antaa luvan itselleen ja muille huomauttaa mokista ilman, että hän suuttuu tai loukkaantuu. Laulussaan hän myös korjaa asennettaan häpeään. Sen ei tarvitse olla "haudanvakavaa", hän tuumii.

Tätä armollisuutta me tarvitsemme ihan jokainen. Mikään ei ole haudanvakavaa, kenenkään ei tarvitse kuolla tai piiloutua muulta maailmalta sen takia.

Tunteilla on ihmeellisiä supervoimia ollakseen niinkin näkymättömiä kuin ne ovat.

Ne mm. saavat aikaan lukkotiloja, jossa toiminta pysähtyy ja kaikki aiemmat kokemukset ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Häpeä on ahkerin tekemään näitä lukkoja.

Omaa mokaa on vaikea myöntää ja sen vuoksi on helpompi kieltää koko tilanne ja paeta paikalta kuin ottaa vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään.

Tätä tunnelukkoa on myös vaikea purkaa jollei rehellisyyden puuska anna siihen vastavoimia. 

Mutta kun kaikki muutkin mokaa.

Muistetaan se.

Kaikella rakkaudella itseä ja muita kohtaan.

Jokainen mokaa.

Jokainen meistä on vuorollaan väärässä.

Nostetaan kättä ylös virheen merkiksi ja voitetaan näin taistelu häpeää vastaan ennenkuin se on edes alkanut. 

Häpeää, onko tämä häpeää?

Heinäkuun tunneteemaksi valitsin häpeän.

Tuon lamauttavan, pysäyttävän ja poskia kuumottavan tunteen, jota tarvitaan erottamaan oikea väärästä.

Eräänlaisesta mielen tuomioistuimesta on siis kyse. Käräjiä käydään pään sisällä harva se päivä ja kovasti tuomitsevia ovat ilmaisukeinot, millä häpeä jakelee tuomioitaan.  

Sisäinen syyttäjä syttyy virheistä, omista ja toisten. Sen palava halu on olla oikeassa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden kaidalla tiellä pitämisessä riittääkin sille tehtävää. Lisäksi tuomittavana ovat myös kanssaihmisten sanat, teot ja ajatukset. 

Kuka sitten määrittelee, mikä on kenellekin oikein tai väärin?

Tosielämän raastuvassa apuna ovat lait ja asetukset, joiden mukaan todistettavasti rikokseen tuomittu saa rangaistuksensa. Demokratiassa nämä lait ja asetukset laaditaan yhteisen edun nimissä eduskunnassa ja oletetaan, että ne palvelevat suurinta osaa kansalaisista.

Tunne-elämässä tilanne on paljon monimutkaisempi. 

Tunne-elämän eettisinä ohjeina toimivat omat arvot, ne joiden mukaan toimimme ja annamme merkityksiä eri asioille. Arvot voivat olla ulkoisesti ohjattuja, kuten yhteiskunnan normit, säännöt, lait ja asetukset.  Jos kävelet päin punaisia liikennevaloja, tiedät tekeväsi rikkeen ja häpeä nousee esiin kertomaan tästä rikkeestä. Voi olla, että poskesi punastuvat, vaikka kukaan ei ole edes näkemässä.

Ulkoisia käyttäytymiseen ja ajatteluun liittyviä normeja voi tulla myös työpaikalta, harrastusten parista, naapureilta ja omilta läheisiltä, oikeastaan kaikkialta, missä on koolla joukko ihmisiä. 

Pieni, vastasyntynyt lapsi ei näistä normeista tiedä vielä mitään, mutta ikää ei tarvitse tulla montakaan vuotta, kun pissa/kakkajutut ymmärretään jo hävettäviksi ja alasti juoksentelu loppuu myös muiden nähden.

Alkaa oppiminen yhteiskuntakelpoiseksi ja kas, häpeän avulla kasvattaminen tuottaa normatiivisia kansalaisia, vai tuottaako?

Häpeäkasvatuksella on pitkät perinteet, eikä loppua ole näkyvissä. Niin valtio kuin kirkkokin on käyttänyt julkista häpeää voimakeinona rötöstelyn kuriin saattamiseksi ja entisaikaan kaupungeista löytyi häpeäpaaluja, raippatoreja, pieksupetäjiä sekä ilmoitustauluja, mihin oli asetettu pahantekijöiden kuvat nimien kera lisättynä seikkaperäisellä tekstillä tehdystä rikkeestä.

Sanomalehdet ovat tehneet myös oman osansa tässä ilmiannossa, puhumattakaan juoruista ja kuulopuheista, jotka ovat levinneet ihmisten keskuudessa kulovalkean lailla.

Tänään julkisen häpeäpaalun virkaa hoitaa sosiaalinen media ja tekeekin sen edeltäjiään tehokkaammin ja nopeammin. Tarve häväistä on jossain tosi syvällä, oikeudenmukaisuuden tunteen ohjauksessa. Ikävä kyllä, tuokin tunne on henkilökohtainen ja riippuu paljolti ihmisen omista ajatuksista ja etenkin uskomuksista. Siksi ristiriitoja syntyy tuon tuosta kun näkemykset oikeasta ja väärästä kohtaavat. Jälki alkaa olla pelottavan rumaa.

Mutta palataanpa takaisin itse häpeän tunteeseen.

Miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut eli uhri tuntee tapahtuneesta yleensä suunnatonta häpeää? Eikö häpeä kuuluisi hänelle, ken tekoon on ryhtynyt ja rikkonut toisen koskemattomuuden rajoja?

Sama tunne koskee usein myös lähisuhdeväkivallan uhreja. He vaikenevat suojellakseen itseään ja myös tekijää häpeältä. Päihteiden käyttäjää suojellaan, ettei hän tulisi leimatuksi, - häpeällä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain puhumalla ja asioita esiinnostamalla näitä tabuja voidaan rikkoa.

Tunnistamalla häpeän ilmenemismuodot tunne-elämässä ja neutralisoimalla esim. päihteiden käyttöön, seksuaalisuuteen tai väkivaltaan liittyvää keskustelua häpeä-vapaaksi, asioista voidaan vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä. Sama pätee perheen sisäisiin "salaisuuksiin", joista on vaiettu ehkä kymmeniä vuosia, jopa useamman sukupolven ajan. Lasten pahoinpitelyt ja seksuaaliset hyväksikäytöt hyvänä esimerkkinä. Tekijällä on taito vaikuttaa lapsen häpeäntunteeseen ja näin asiasta tulee tuhoisa tabu, jonka jäljet vaikuttavat koko loppuelämän.

Rikokset ovat rikoksia, niiden tekijät rikollisia. 

Seksuaalirikos on rikos siinä missä ryöstö tai tappokin. Siitä tulee voida puhua ilman häpeää. Väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkin, on rikos. Häpeä syventää uhrin kärsimyksiä, kun aiheesta ei voi puhua kenellekään eikä näinollen apukaan löydä perille. Toki tunne-elämään liittyy usein häpeän lisäksi vielä pelko väkivallanteon toistuvuudesta ja tuplatunne=tuplateho, suu pysyy kiinni vielä pitempään.

Ryyppykierteessä oleva läheinen tarvitsee herättelyä eikä häpeältä suojelua. Jos apu ei kelpaa, kuten usein käy, läheisen tulee hakea itselleen apua,  puhua tilanteesta jollekin ulkopuoliselle ilman häpeää.

Kumpi sitten on voimakkampi tunne, ulkoinen vai sisäinen häpeä?

Joskus näitä kahta on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monet meistä uskovat edelleen esim. Luterilaisen kirkon tuottamiin oppeihin. Sieltä tulee mm. kymmenen käskyä ja suurin osa niiden rikkomisesta tuottaa häpeää.

On siis omaksuttu ulkoiset arvot osaksi omia, henkilökohtaisia arvoja.

Sitten on heitä, jotka eivät piittaa mistään ulkoisista normeista, asettuvat lain yläpuolelle ja kohtelevat ylimielisesti ja alentuvasti normien mukaan eläviä kanssaihmisiään. Mitä heidän häpeäntunteelleen on tapahtunut?

Häpeä tarvitsee työparikseen oikeudemukaisuuden tunnetta. Oikeudenmukaisuus on mielen oma sisäinen "eduskunta", joka huomioi elämänvarrelta esiintulleita lainalaisuuksia ja muodostaa niistä oman, henkilökohtaisen säännöstönsä. Se on sidoksissa kultuuriin, uskontoon, yhteiskuntaan ja sosiaaliseen verkostoon. Häpeä puolestaan toimii "tuomarina" ja ratkoo jatkuvasti oikeudenmukaisuuden esiinnostamia tilanteita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Häpeä toimii usein myös syyllisyydentunteen kanssa. Syyllisyys kertoo, missä kohtaa virhe tapahtui ja häpeä hoitaa syyttelyn ja tuomitsemisen. Yhteistyö toimii saumattomasti ja salamannopeasti.

Kuten huomaat, häpeällä on paljon töitä tunne-elämässä. 

Sen ansiosta meillä on tietoisuus oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos eläisimme pelkästään häpeän ohjauksessa, maailmankuvamme olisi hyvin kahtiajakautunut ja polarisoitunut. Onneksi tähän mielen käyttöjärjestelmään on integroitu paljon muitakin tunteita, niille on totisesti tarvetta!

Jos taas häpeää ei olisi, en osaa edes kuvitella millainen sekasorto siitä seuraisi. Eläisimme varmaankin vaistojemme varassa kuin eläimet, ehkä järjestäytyneenä kuin muurahaiset tai vapaasti assosioiden kuin apinalauma?

Tärkeintä häpeän kanssa työskentelyssä on ymmärtää sen ainutlaatuinen rooli tunne-elämässä. Tasapaino on tavoiteltava tila tässäkin jatkuvan syyllisyyden ja täydellisen häpeämättömyyden välimaastossa  

Olen suruni päällä, mutten sen yli

Tämä Pasi Vainionperälle tehty laulu, Rakkaudessa suuria (2009) herätti minut jälleen miettimään surun syvintä olemusta.

Laulu kertoo hylätyksi tulemisen tunteesta ja siihen liittyvästä surusta.

Miten vaikeaa ulkopuolisten onkaan kohdata ihminen, joka suree?! Muistan omasta elämästäni hetken, kun unelmani rakkaudesta romahtivat ja tunsin suunnatonta surua. Läheiseni eivät tienneet, mitä tehdä. He eivät pystyneet kohtaamaan minua ilman, että olisivat pyrkineet parantamaan surun minusta heti pois. Se ei sopinut minulle, kanssani oli vaikea olla. 

Avuksi haettiin viha ja kokeiltiin, josko sillä saataisiin suru häädettyä. Entistä rakastettuani alettiin haukkua ja mollata, ajatellen sen tepsivän suruuni. Ei tepsinyt. Sen sijaan suutuin ystävilleni ja karkotin heidät kauemmas. Halusin surra ja heidän kanssaan siihen ei ollut tilaa.

Hain lohtua vieraasta sylistä. Ei tepsinyt sekään. Tuli yksi uusi särkynyt sydän lisää. Tuli toinen ja kolmaskin. Menetys ei ollut siis korvattavissa.

Häpeä nosti päätään ja kyseli, ettenkö ikinä opi? Opi mitä? Olemaan luottamatta kehenkään? Sille ajatukselle annoin kenkää samantien ja palasin suruni pariin.

Surun käsittely vei aikaa. Kauan.

Olen elämässäni menettänyt paljon läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita ympäriltäni. Osan heistä on vienyt kuolema, osan olen karkoittanut pois ihan itse, omalla käytökselläni. Mikään suru ei kuitenkaan ole ollut niin syvä, kuin tämän rakkaussuhteen päättyminen.

Mikä siitä teki niin raskaan?

Miksi se kesti niin kauan?

Miksi ystävien ja läheisten oli niin vaikea kohdata sitä?

Nämä ovat kysymyksiä, joita jokainen meistä varmasti pyörittelee päässään. Jokaisen itselle merkityksellisen asian menettäminen tuottaa surua. Mitä enemmän asian lähellä pysymiseen on luottanut ja uskonut, mitä enemmän siitä on iloinnut ja tuntenut rakkautta, sen syvemmälle suru ulottuu.

Ihmisen pitää surun kautta nähdä kaikki nuo yhdessä koetut hetket ja todeta, että ne ovat mennyttä, eikä uusia ole luvassa. Palauttaa muut tunteet taas niille kuuluville paikoilleen hoitamaan omaa perustehtäväänsä. Palautumisvaihe on kipeä ja kyynelten täyttämä, jollei sitten viha ja häpeä tule apuun tukahduttamaan niitä. Tämä pidentää palautumisaikaa entisestään. Onneksi tajusin, että viha, jota minulle koetettiin ystävien toimesta tarjoilla, ei ollut omaani. Tajusin omat oikeuteni omaan tunteeseeni ja tein rajat, tämä on minun suruni, älkää sotkeko siihen omia ajatuksianne/tunteitanne.

Mikä sitten olisi lohduttanut?

Ihan vain se, että joku olisi nähnyt suruni, todennut sen, että näen, miten sinua sattuu, miten sinulla on paha olla. Kysynyt ehkä, että pärjäätkö surusi kanssa, haluatko puhua siitä?

Ei siihen sen enempää tarvita.

Surua pidetään syystäkin hyvin yksityisenä tunteena, sen jakaminen edelläkuvatuista syistä on vaikeaa. Usein surun kokija ei halua olla vaivaksi eikä lisätä omalla tunteellaan toisen tunnetaakkaa. Kysehän on kuitenkin varsin "tarttuvasta" tunnetilasta. Jos tunteen vastaanottaja reagoi näkemäänsä suruun omalla, henkilökohtaisella tunteellaan, surun kokijalle muodostuu kuva, että hän on aiheuttanut omalla surullaan toiselle aiheetonta tunnetaakkaa, eikä oma olotila ainakaan kevene. Siksi surua kannetaan usein yksin, eikä siitä edes haluta puhua.

Tämä on kuitenkin mielen sisällä oleva tiedostamaton miinakenttä. Jollei surun kokija itse tiedä, missä kohtaa oman surun käsittely on meneillään, miten kukaan osaisi varoa tai edes aavistaa, mistä surevan käytös johtuu? Suru ilmenee monilla eri tavoin ja se voi liittoutua niin vihan kuin häpeänkin kanssa. 

Itsesyytökset, ankaruus itseä ja muita kohtaan, suorittaminen, roolin taa pakeneminen, vetäytyminen, passiivisuus, välinpitämätyömyys itseä ja muita kohtaan, itseinho, ilkeily. Siinä joitakin merkkejä epäterveistä tavoista  hoitaa käsittelemätöntä surua.

Surun kanssa on vielä paljon tehtävää sen tunnistamisessa. Sen vaikutukset ovat moniulotteisia ja huonosti hoidettuna hyvin (itse)tuhoisia. Mieli voi nääntyä surun taakan alle, se voi näivettyä ja menettää elämänilonsa.

Siksi on tärkeää tunnistaa oma suru, muistaa sen perustehtävä merkityksellisten asioiden mittarina ja hyväksyä se osana ihmisyyttä niin kokijana kuin toisen tunteen kannattelijanakin.

Surulla, kaipauksella ja ikävällä on monet kasvot. Se on paljon muutakin kuin särkynyt sydän tai kyyneleet ja Albinonin Adagio kauniisti valkoisilla Kallankukilla koristellun arkun äärellä. 

Sen tehtävä on muistuttaa, että pystyt vielä iloitsemaan, pystyt rakastamaan, voit olla onnellinen koska mikään tunne ei katoa, eikä lopu. Entinen pitää vain käsitellä että uutta voi tulla tilalle. Kaikilla tunteilla on oma paikkansa ja aikansa. Tunteiden vapaa virtaus on hyvän elämän ehto. Tunteita ei saa tukahduttaa eikä selittää olemattomiksi. Ne tekevät meistä ihmisen. Inhimillisen. Haavoittuvan. Rakastavan. Onnellisen ja onnettoman, vuorotahtiin.