Narsismi tunteiden näkökulmasta

Sain edelliseen, vihaa käsittelevään postaukseeni paljon viestejä liittyen narsismiviittaukseeni. Syntyi hyviä, rakentavia keskusteluja ja luin viesteistä monta eri elämäntarinaa, jossa toisen ihmisen narsistinen käytös on lähestulkoon tuhonnut läheisen elämänhalun, viihtyvyydestä nyt puhumattakaan.

Kuten mainitsin, en pidä siitä, että ihmiset herkästi leimaavat kanssaihmisiään narsisteiksi. Se on liian helppo tapa selittää mitä tahansa kaltoinkohtelevaa käytöstä miettimättä sen tarkemmin käytökseen vaikuttavia juurisyitä ja tunne-elämän ongelmia. Narsismiin liittyy selkeitä, tunnistettavissa olevia piirteitä ja kun valtaosa niistä toteutuu, kyse on diagnosoitavasta persoonallisuushäiriöstä, johon on saatavissa myös psykoterapiaa.

https://narsismi.info/diagnoosiin-tarvitaan-viisi-kohtaa/

Minua kiinnostaa ylipäätään ihmisten käyttäytymisen juurisyyt. Se, että ymmärrettäisiin paremmin, miksi huudetaan, ilkeillään, viljellään negatiivisuutta ja kaltoinkohdellaan toisen itsetuntoa ja tunteita. Käyttäydytään hyvin silloin, kun omat tarpeet täyttyvät mutta ristiriitatilanteissa huonot käytöstavat pääsevät esiin ja toisen osapuolen tarpeet muuttuvat merkityksettömiksi.

Purkamaton, vanha viha on yksi selitys valikoivalle huonolle käytökselle. Passiivinen viha patoutuu aikojen saatossa mielen syvyyksiin ja aktivoituu sopivista triggereistä.

Usein viha syntyy epäoikeudenmukaisesta valta-asetelmasta, jossa pieni lapsi on kasvattajiensa henkisen/fyysisen kaltoinkohtelun kohteena. Lapsi on täysin puolustuskyvytön kasvattajiensa edessä, kaltoinkohdeltu lapsi pystyy aluksi vain itkemään ja vähän myöhemmin raivoamaan tai pakenemaan, kun mielen omat puolustusjärjestelmät kehittyvät iän myötä.

Narsistinen käyttäytyminen pohjautuu usein lapsuudessa koettuun turvattomuuteen, jolloin perustunteena onkin hylkäämisen pelko. Viha kehittyy pelon seuraksi puolustamaan lapsen oikeuksia, mutta yleensä se ei saa tulla näkyväksi, koska siitä rangaistaan. Lapsesta voi passiivisen vihan myötävaikutuksella kehittyä  aggressiivinen räyhänhenki, joka hakee huomiota niillä keinoilla, mitä hän osaa: huutamalla, kiusaamalla, kiroilemalla, muita syyttämällä, erilaisilla tahallisilla vahingonteoilla, myös itsetuho on mahdollinen. Lapsi voi myös vetäytyä omiin oloihinsa, paeta päihteiden, pelien, musiikin tai kirjojen maailmaan, omiin fantasioihinsa ja yrittää vain sopeutua ympäristönsä kaltoinkohteluun. Silloin lapsi katkaisee näennäisesti kaikki riippuvuussuhteet ympäristöönsä ja kokee pärjäävänsä omillaan. Lapsi kasvaa tunnekylmässä ympäristössä eikä koe olevansa arvokas ja haluttu kenenkään silmissä. Tässä kohtaa kehittyy suojaksi myös itseinho ja häpeä, joka selittää arvottomuuden tunteen.

Selviytyäkseen lapsi kehittää itselleen käyttäytymis-/ajatusmalleja, jotka kompensoivat tuota ympäristön tunnekylmyyttä ja kaltoinkohtelua.

Jokainen meistä tunnistaa lapsen uhman, kun se osuu kohdalle. Se näkyy ja kuuluu, usein ottaa myös hermoon. Tämä sama uhmakkuus jää päälle selvitymiskeinoksi myös aikuisuuteen ja saa vain kultivoituneempia muotoja. Pohjalta löytyy sama lamaantunut viha, minkä kanssa lapsuudessa ei ole tullut kohdatuksi. Aikuisena se purkaantuu mm. ilkeilynä ja kaltoinkohtelevana käytöksenä. Ilmiö näkyy ja kuuluu myös nuorten käytöksessä saaden aikaan paljon ikäviä asioita.

Narsismin tunnusomaiset piirteet ovat lähestulkoon kaikki peräisin selviytymiskeinoista, jotka ovat jääneet päälle kun lapsi on elänyt itselleen epäedullisessa tunneilmastossa.

Sieltä ovat peräisin:

- kateuden ja kaunan tunteet, jotka hyvin usein kompensoidaan ylimielisyydellä ja evvk-asenteella. Pahimmillaan tämä esiintyy empatiakyvyn puuttumisena ja vääränlaisen oikeutuksentunteen nousuna. Ihmiselle jää päälle varhaislapsuuden uhmaiän kaikkivoipaisuuden tunne, jossa hän tuntee olevansa parempi kuin muut ja häntä ei koske mitkään säännöt, lait tai asetukset. Hän voi huutaa, uhkailla ja kiristää, käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen, hyötyä heistä tuntematta omantunnontuskia.

-Lapsuudesta on peräisin myös arvottomuuden ja huonommuuden tunne, joka näyttäytyy usein miellyttämisen haluna, mutta toisessa ääripäässä onkin valtava ihailun tarve. Tämä tunne liittyy varhaislapsuudessa koettuun tunnekylmyyteen ja rakkaudettomuuteen ja on esiintyessään tuhoisa. Tämän takia narsistit pystyvät hurmaamaan ympärillään olevia ihmisiä kerrasta toiseen. He ovat mukavia, seurapiirin silmäätekeviä, auttavaisia ja ylitsevuotavan ystävällisiä. Totuus paljastuu kuitenkin jossain kohtaa ja kaiken tuon miellyttämisen takana ovatkin vain omat tarpeet ja niiden täyttäminen. Kun tarvitaan vastavuoroisuutta, sitä ei löydykään ja jos kaltoinkohtelevaa käytöstä kyseenalaistetaan, niin ystävä muuttuukin hetkessä viholliseksi. Narsistin yksioikoinen ajatusmalli on: jollet ole puolellani olet minua vastaan. Jos nouset puolustamaan omia rajojasi narsistia vastaan, häviät. Aina ja yksiselitteisesti. Syy on aina muissa, ei koskaan narsistissa itsessään. 

Tämän takia narsistia on vaikea saada tajuamaan oman käytöksensä tuhoisuutta, koska hän ei koe käyttäytyneensä millään tavalla väärin. Kaikki mitä hän on sanonut ja tehnyt on täysin oikeutettua ja vika on aina toisen omissa ajatuksissa ja asenteissa. Narsisti ei koe tarvetta pyytää anteeksi tai edes pahoitella toiselle aiheuttamaansa mielipahaa,  koska se ei yksinkertaisesti ole hänen syynsä. 

Narsisti tarvitsee jatkuvasti vahvistusta omalle egolleen muiden ihailun kautta ja krittiikki tai arvostelu ei sovi siihen kuvioon. Yhtälö on yksinkertainen: ihailulla ja myötäelämisellä saa paikan narsistin lähipiiristä ja yleensä siinä on hyvä olla, koska narsistin tarpeet huomiohakuisuudesta täyttyvät. Muut ovat vihollisia, joita on syytä pitää asioissa ylimielisyydellä ja negatiivisella asenteella.

Tunnekylmä kasvatus saa aikaan tunnekylmiä ihmisiä.

Entäpä sitten ne lapset, joita on rakastettu ylenpalttisesti, kehuttu, ylistetty ja siloteltu tietä yli pahanmielen ja vaikeuksien? Järjestetty asiat ja kuskattu hyviin harrastuksiin. Uhrattu oma elämä lapsen hyvinvoinnin eteen ja odotettu sen kompensoivan omaa lapsuudessa koettua kaltoinkohtelua ja rakkaudettomuutta?

Hyvin usein heistäkin kasvaa narsisteja, ikävä kyllä.

Edellinen sukupolvi joutui käyttämään tunteen kompensaatiomahdollisuutta ja rakentamaan itselleen "tyhjän päälle" keinotekoisen itsetunnon jonka pönkittämiseen tarvitaan jatkuvaa ulkopuolelta tulevaa ihailua.

Mutta lapsi, joka ehdollistuu ympäristön kehuihin perusteetta, kokee ihan saman arvottomuuden tunteen, silloin kun ihailua ja kehumista ei olekaan saatavilla. Terve itsetunto tarvitsee kykyä sopeutua myös pettymyksiin ja vastoinkäymisiin ja jos tämä kasvunmahdollisuus evätään tekemällä asiat puolesta, järjestämällä elämä helpoksi, sietokyky ei pääse kehittymään ja tie myrkylliseksi manipuloijaksi on vielä lyhyempi kuin edeltäjillään.

Meissä jokaisessa on vihaa, pelkoa ja häpeää. Jokainen meistä kaipaa näkyväksi ja kuulluksi tulemista, jossain määrin myös ihailua. Jokaisella meistä on siis aineksia narsismiin.

Miksi sitten vain pienelle osalle ihmisistä kehittyy persoonallisuushäiriö ja muut pääsevät lievemmillä oireilla?

Vastaus piilee tunteiden tunnistamisessa ja siinä, miten terveesti pieni lapsi on tullut kohdatuksi omine tunteineen ja tunteenpurkauksineen.

Muistetaan siis miettiä hetki, ennen kuin luokitellaan jonkun ikävä käytös narsistiseksi, mitä kaikkea tuo ihminen on mahtanut kokea menneisyydessään. Tunnistatko käytöksestä uhmakkaan viisivuotiaan kiukuttelemassa, koska hänen tarpeensa tulla kuulluksi ja nähdyksi ei ole täyttynyt? Tai hämmentyneen aikuisen taistelemassa rakkautta vastaan, koska se pelottaa, kun sitä ei ole koskaan kokenut? Jos edelläkuvattuja aineksia löytyy, niin ehkäpä myötätunto ja ymmärrys ovatkin parempia vaihtoehtoja kohtaamisissa kuin suoran sodan julistaminen? Sodassa kun ei ole voittajia koskaan. Tai vaihtoehtonahan voi olla
myös paikalta/vaikutuspiiristä poistuminen takavasemmalle? Sekin on joskus viisautta.

Mahdollista vai mahdotonta?

 Olen usein törmännyt ihmisten ajattelumalleissa asenteeseen, jossa todetaan ykskantaan, että "näin se vaan on, ei mahda mitään". Kyse on monenlaisista asioista; jotkut tuskailevat painon lisääntymistä tai sen pudottamisen mahdottomuutta, liikakilot eivät vain lähde vaikka mitä tekisi, ei mahda mitään. Joku kokee säästämisen mahdottomaksi vaikeassa taloustilanteessa, kaikki rahat menevät kädestä suuhun, mitään ei jää säästöön, täysin mahdotonta. Yhdelle parisuhteen muodostaminen on mahdotonta, suhteet eivät vain kestä, toiselle taas lähteminen vaikeasta parisuhteesta on vaikeaa tai lähes mahdotonta.Esimerkkejä lötyy laidasta laitaan mutta yhteistä niille on se tulevaisuudessa tapahtuvan muutoksen mahdottomuus. Ei vaan pysty.

Ilmiö on kiinnostanut minua jo pitkään, mistä siinä pohjimmiltaan on kyse?

Käyn tämän ajatuskuplan kimppuun pohtimalla ensin, mikä on oikeasti mahdotonta, mihin en ihmisolentona voi itse vaikuttaa.

• Elämän rajallisuus tulee ensin mieleen, en voi vaikuttaa syntymääni, enkä siihen että kuolen. Kuolemaan itsessään on mahdollista puuttua ja siihen onkin puututtu jo monelta taholta. Elämää voidaan pitkittää tai sitä voidaan lyhentää ihmisen omilla toimilla. Mutta se tosiasia, että täältä on lähdettävä ja se tapahtuu vain kerran, on tosiasia, jolle en mahda mitään. Chekd!
  
  
• Ajan kuluminen aina vain eteenpäin sekunti sekunnilta, tunti tunnilta ja vuosi vuodelta on myös asia, johon en voi vaikuttaa omilla toimillani. Tein sitä tai tätä tai jätän tekemättä, aika kuluu jokatapauksessa tasaisesti eteenpäin. Vuodenkierrot seuraavat toisiaan ja luonto kertoo kasvuvaiheellaan kalenteria syvällisemmin, missä kohtaa ollaan menossa. Sitäkään en voi hallita enkä siis mahda sille mitään. Chekd!
  
  
• Oma ikääntyminen liittyen tuohon edelliseen ajan etenemiseen on myös tosiasia, jota ei voi muuttaa. Tästä aiheesta purnukkateollisuus on repinyt tuohta jo vuosikymmeniä, on pyritty muuttamaan ihmisten luonnollista suhtautumista ikääntymiseen lupauksilla sen hidastamisesta ja ikuisesta nuoruudesta korostaen jokaisen oikeutta olla nuori ja kaunis. Mutta aika on järkähtämättömän tasapuolinen meille jokaiselle, se kulkee vääjäämättä eteenpäin ja meille syntymässä suotu keho ikääntyy, haluttiin sitä tai ei. Ikääntymisen estäminen on mahdotonta. Chekd!
  
  
• Myös se tosiasia, että pitääkseni tämän minulle suodun kehon hengissä ja mielen tasapainoisena ja terveenä siihen pisteeseen saakka, kunnes sen kuuluu kuolla, minun on pidettävä siitä huolta. Sitä on ravittava, sen nestetasapainosta on pidettävä huolta ja lämpötilaa on osattava säädellä pukeutumisella ottaen huomioon ympäröivät olosuhteet, mihin itsekukin on sattunut syntymään. Näihin taitoihin opimme jo varhain, heti kun itsenäisyytemme on riittävällä tasolla irtaantumaan huolenpitosymbioosista vanhempien kanssa. On siis huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan, ainakin primääritarvetasolla, että pysyy hengissä elämänsä loppuun saakka. Checkd!

Nyt sitten seuraakin mielenkiintoinen kohta tässä pohdinnassa: miksi minusta tuntuu, että vastuu kaikkien noiden edellämainittujen asioiden toteutumisesta on jollain tasolla ulkoistettu ja kun eteen tulee ongelmia, kuten painonhallinta tai parisuhdekriisi, syy onkin yllättäen jossain ihan muualla kuin omassa toiminnassa?

Mikä on saanut meidät ulkoistamaan oman vastuumme esim. fyysisestä hyvinvoinnistamme? Tilastot kertovat ikävää kieltä niin aikuisten kuin lastenkin enenevästä liikkumattomuudesta. Tämä korreloi selkeästi tietoteknisten laitteiden/sovellusten myynnin ja käytön kanssa. Vaikka käsissämme olisi vain ja ainostaan se yksi kännykkä, sekin saa aikaan pysähtyneisyyttä, kun nettiä vain selataan selaamisen ilosta. Toki sinne saa appina vaikka minkäsorttista liikuntalaskuria ja motivaattoria, voit ostaa tehotreenejä ja seurata edistymistä ruudulta, mutta sovellus ei voi olla se, joka ottaa vastuun ihmisen liikkumisesta tai syömisestä. Kyllä vastuu omasta hyvinvoinnista on ihan meillä jokaisella ja se on asia, joka pitää kokea mahdollisena eikä mahdottomana.

Entä sitten, kun asiat ovat jo menneet pieleen, vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle? Liikakilot eivät karise, parisuhteessa on ongelmia ja rahat eivät riitä mihinkään? On helppo nostaa syyttävä sormi kohti yhteiskuntaa, eduskuntaa, hallitusta, puoluepolitiikkaa ja huonoja päätöksiä. Parisuhteessa on aina se toinen osapuoli syyllinen tähän minun ahdistukseeni. Näissä päättymättömissä eipäs-juupas -riidoissa oikeuslaitos toimii osaltaan isän ja äidin korvikkeena. Sen on puututtava rangaistusten muodossa kurinpidollisiin asioihin, kun  kaverivanhemmuuden myötä sekin on ulkoistettu yhteiskunnalle. Kulutushysteriaa lietsova kapitalistinen markkinatalous kelpaa myös syytettyjen penkille, samoin ilmastoterroristit ja ituhipit, kukaan kun ei tee asoita toisen mielestä oikein.

Pitäisikö meidän oikeasti joskus pysähtyä miettimään sitä, mikä meille on oikeasti mahdotonta ja mihin emme voi vaikuttaa? Pitäisikö joskus ottaa pää pois sieltä pimeästä paikasta ja lakata syyttämästä ja syyllistämästä kaikkea, mikä poikkeaa omasta ajattelustamme? Entäpä, jos tämä minulle mahdollinen onkin toiselle juuri nyt mahdotonta? Toisin ajateltuna; onko tehtävä mahdoton vai vain epämukava ja ikävä toteutettava?  Se voi olla syövyttävää, mutta tiedätkö, mikä on vielä syövyttävämpää? Jämähtää paikoilleen omaan mahdottomuuksien noidankehään. Siellä sitä sitten odotellaan kuolemaa ympärillä mahdoton maailma.

Mitäs tuumit?

Merkityksellisyys on osa arvojärjestelmää

Olen edellisissä julkaisuissani käsitellyt ydintunteiden toiminnallisuutta.

Olen pohtinut jokaisen tunteen roolia ihmisen tunnekäyttöjärjestelmässä ja sitä, mihin juuri sitä kyseistä tunnetta tarvitaan. Miten se ilmenee ulospäin ja millaisia tyypillisiä reaktioita siihen liittyy. Toiminnallisuuteen liittyvät myös tunne-elämän säätelyyn liittyvät häiriöt ja esim. kriiseistä ja traumaattisista kokemuksista johtuvat tunnelukot ja niiden tunnistaminen.

Jokaisen tunteen taustalla on aina joku tarve, joka käynnistää tunnejärjestelmän toimintaan.

Tarpeet ovat sekä fyysisiä että psyykkisiä.

Fyysiset tarpeet ovat helpompia tunnistaa, nälkä, jano, unenpuute ja väsymys ovat seuranamme jatkuvasti ja saavat meidät syömään, juomaan ja nukkumaan. Jolleivät tarpeet pääse täyttymään luonnollisessa rytmissä, tunteet puuttuvat peliin ja alkavat tuottaa reaktioita, jotta tarpeet tulisivat täytetyksi mahdollisimman pian. Nälkäisenä kiukku nousee ja väsyneenä "ei jaksa".

Psyykkiset tarpeet ovat vähän monimutkaisempia tiedostaa tunteiden takana, mutta eivät suinkaan mahdottomia. Usein psyykkiset tarpeet liittyvät laumaan ja sen tuomaan suojaan. Meillä on tarve olla osa laumaa ja kokea siinä turvallisuutta, koska erilleen joutuminen merkitsee tuhoutumisen uhkaa.

Tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään, tarve olla tasa-arvoinen muiden lauman jäsenten kanssa ja tarve pitää paikkansa laumassa viittaavat sosiaalisiin tarpeisiin, joita meillä jokaisella on.

Mittaamme jatkuvasti sopeutumistamme laumaan, olenko vahvempi, olenko heikompi, pärjäänkö tässä paremmin kuin tuo toinen vai jäänkö ikävästi jälkeen?

Tunnereaktiot kertovat omaa kieltään tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä. Hylkäämisen pelko pitää aktiivisena myös muita laumasuojaan liittyviä tunteita, joiden lukuisia eri reaktiomalleja saamme ihmetellä niin itsessämme kuin muissakin lauman jäsenissä. Yksi välttää konflikteja viimeiseen asti ja toinen hyökkää riitatilanteessa puolustaakseen itseään joskus kovallakin voimalla. Kummallakin on tarve pysyä laumassa mutta käyttäytymismallit ovat erilaiset.

Mistä tuo erilaisuus sitten johtuu?

Miksi toisen tunne-elämä näyttää olevan jatkuvassa käymistilassa ja jonkun toisen elämä näyttäytyy hyvinkin tyynenä ja tasapainoisena? 

Kyse on tarpeiden ja tunnesäätelyjärjestelmän väliin asettuvasta arvo- ja uskomusjärjestelmästä, jota tarpeet ohjaavat, kuten tunteitakin. Tämä järjestelmän osa erottaa meidät eläimistä, tämä tekee meistä ihmisinä yksilöitä ja tämän avulla teemme elämästämme itsemme näköistä. Tämä järjestelmän osa on suorassa yhteydessä tunnesäätelyjärjestelmään ja vaikuttaa niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin hyvinvointiin.

Arvojen muodostuminen onkin perin mielenkiintoinen juttu, jota ei voi selittää yhdellä eikä kahdella lauseella.

Ensinnäkin siihen vaikuttavat kaikki kokemukset, hyvät ja huonot, joita yksilö on elämänsä aikana kokenut. Jos ikää on vähän, yleensä kokemuksiakin on vähän ja arvomaailma on vielä heikko ja hatara, muutoksille altis. Kokemusten karttuessa arvojärjestelmäkin vahvistuu ja alttius ulkoapäin tulevalle muutospaineelle heikkenee.

Arvojärjestelmän vahvistuminen riippuu siis paljolti ympäristöstä ja kokemuksista, mitä kohdalle on osunut. Kokemuksista johdetaan johtopäätöksiä, uskomuksia, jotka ohjaavat yksilön käyttäytymistä ja joilla on suora yhteys tunnesäätelyjärjestelmään. Ikävä kyllä, tässä osiossa on eniten totuudellista tarkasteltavaa. Aivot uskovat kaiken, mitä johtopäätöksiin perustuva uskomusjärjestelmä niille syöttää ja ryhtyvät toimiin, oli uskomus totta tai ei. Suurin osa ajatusmalleista kuitenkin johtaa harhaan ja perustuu virheellisiin arvioihin, ihan meillä jokaisella. Taitolaji onkin oppia suodattamaan tuosta asioiden ja tapahtumien kemiallisesta käymälästä se "data" millä oikeasti on merkitystä ja joka johtaa siihen suuntaan, mihin nykyiset arvot sitä ohjaavat.

Arvojen uudelleen määrittelyä tapahtuu siis pitkin ikää. Tai ainakin pitäisi tapahtua. Pienen lapsen arvot ja niiden merkityksellisyys ovat (toivottavasti) erilaisia kuin teini-ikäisen tai keski-ikäisen yksilön arvot. Ikävä kyllä, joskus törmää aikuisissakin käytösmalliin, jonka sekä arvo-, että tunnesäätelyjärjestelmä ovat viisivuotiaan tasolla.

Hyvä uutinen puolestaan on se, että arvojen uudelleenmäärittelyä voi tehdä milloin vain. Entiset arvot on syytä ottaa puntariin aika-ajoin ja tarkastella, vieläkö entisillä ajatusmalleilla on käyttöä vai joko olisi syytä "tuulettaa".

Jos jostain kipeästä tunnekokemuksesta on jo vaikkapa 10 vuotta, voisiko ajatella, että antaa menneiden olla ja valitsee esim. vihaan perustuvien uskomusten tilalle neutraalin hyväksyvyyden?

Silloin arvojen näkökulmasta vaihdetaan syyttely (vihapohjainen arvo) hyväksyntään (rakkauspohjainen arvo) ja hyväksytään tapahtunut osaksi omaa elämänpolkua.

Itselläni arvot ovat muuttuneet moneen otteeseen iän karttuessa. Aikaisemmin merkityksellisiä arvoja olivat porukassa (laumassa) pärjääminen ja menestyksen näkyväksi tekeminen. Olin valmis ylittämään omia rajojani näyttääkseni että pystyn ja kykenen. Pistin panokseksi oman sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni ja painelin pitkin Suomea rahan perässä uskoen tekeväni merkityksellisiä asioita itselleni ja asiakkailleni.

Todellisuudessa tästä hyötyi vain silloinen päämieheni, jonka kassa karttui sitä mukaa, kun minä kulutin omaa henkistä ja taloudellista pääomaani. Nyt kun tarkastelen noita arvoja, minkä varassa toimin, ne tulivat suoraan lähimmästä toimintaympäristöstäni. En osannut erottaa omia arvojani päämieheni arvoista. Kuvittelin (uskomus) niitä myös omikseni. Metsäänhän siinä mentiin. Lopputuloksena komea burnout ja taloudellinen katastrofi joka johti lopulta velkajärjestelyyn. 

Tänään arvoni pohjautuvat siihen, mitä olen oppinut elämästä kaikkien tapahtumien ja kokemieni tunteiden ansiosta. Olen oppinut, että fyysisellä, psyykkisellä ja henkisellä hyvinvoinnilla on minulle suuri merkitys ja rakennan arvoni niiden varaan.

Asetan myös rajat arvojeni ympärille ja pidän niistä kiinni niin, etten itse riko niitä enkä anna kenenkään toisenkaan rikkoa.

Minulle on siis merkitystä

- fyysisellä hyvinvoinnilla. Tämä tarkoittaa että syön terveellisesti, liikun pitääkseni huolta ikääntyvästä kehostani, nukun 7-8 tuntia/vrk, en käytä päihteitä ja pidän terveydestäni muutenkin hyvää huolta. 

-psyykkisellä hyvinvoinnilla. Tämä tarkoittaa sitä, että annan tunteiden virrata vapaasti, opettelen tunnetaitoja ja toteutan niitä suhteessa itseeni ja muihin. Puran eteennousevia tunnelukkoja enkä jätä tapahtumia käsittelemättä. En siis patoa tunteita sisääni vaan käsittelen ne heti tilaisuuden tullen.

-henkisellä hyvinvoinnilla. Tämä tarkoittaa minulle vapautta kokea korkeammat, elämän toivoa ja merkityksellisyyttä edustavat asiat juuri sellaisena kuin itse ne koen. Minulle merkitystä antavat suhteeni luontoon ja elämään yleensä. Koen elämän lahjana ja itseni tärkeänä osana elämää. 

Näiden arvojen ohjaamana teen päivittäisiä valintojani ja punnitsen myös sanojani ja sanomaa, mikä kauttani kulkee eteenpäin.

Ymmärrän jo nyt, tässä iässä, että muiden arvomaailma ei ole minun ohjailtavissa enkä myöskään anna minkään ulkopuolisen tahon vaikuttaa omien arvojeni merkityksellisyyteen ilman, että olen siitä itse tietoinen.

Vastaan itse omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Olen vastuussa vain omista tunteistani ja niiden käsittelystä.

Muiden tunteita ja arvoja voin ymmärtää (tai olla ymmärtämättä) mutta kokemuksellisuus on aina jokaisen oma.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa.

Milloin sinä olet viimeksi tarkastellut omia arvojasi, mitä niille kuuluu?

Kuolemaa kohti mennään

Pelosta riittää puhumista, se kun on tunteista selvästi aktiivisin ja usein jopa ylityöllistetty yhteistyössä vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Muistatteko lapsena, miten hetkessä saatiin mieliala jännittyneeksi tai jopa kauhun partaalle, kun kerrottiin kummitusjuttuja ja "tositarinoita" kuolleista ihmisistä, jotka tuntuivat saavan aikaan vaikka mitä omituista?

Kuolema lopullisuudessaan on kiehtonut ihmismieltä kauan. Rakkauden ohella kuolema ja sen kohtaaminen on siivittänyt taidetta kaikilla sen osa-alueilla. Omalle verkkokalvolle nousevat nopeasti Hugo Simbergin kuvataideteokset Kuoleman puutarhasta, jossa veikeät ja ilmeikkäät luurangot hoitavat kaunista puutarhaansa kuoleman jälkeen ja odottelevat sinne lisää väkeä samoihin puuhiin. Teema on kiehtonut Simbergiä kovin, koska esim. Tampereen tuomiokirkon maalaukset kertovat aiheesta kuoleman molemmin puolin. Teoksessa Haavoittunut enkeli kuoleman voi aistia lähestyvän, koska paareilla kannettava enkeli on haavoittunut ja taustalla vaanii uhkana sekä sota että nälänhätä. Kirkon alttaritaulussa ollaan taas kuoleman toisella puolella, ylösnousemuksen parissa ja jostain haudan takaa, välitilasta nousee sieluja ihmishahmossa taivaan touhuja katselemaan. Kuoleman voima suhteessa ihmiseen on suuri ja lopullinen, se tietää yleensä tuskallista luopumista ja suurta surua. Tästä hyvänä kuvauksena Akseli Gallen-Kallelan teos Lemminkäisen äiti, josta voi aistia surun lisäksi myös kunnioitusta itseään suurempaa voimaa kohtaan.

Miksi sitten tartuin tänään kuolema-aiheeseen?

Mikä minua siinä pelottaa? Vai pelottaako?

Olen kohdannut kuoleman tähän ikään mennessä jo monesti. Ensin se vei suuren rakkauteni, kasvatti-isäni Edvartin minulta. Tuli syöpä ja tappoi alle viisikymppisen miehen. Pienen, kuusivuotiaan tytön käsityskyky ei vielä ymmärtänyt tilanteen musertavuutta ja sitä, miten se koko jäljelle jäävän perheen elämään vaikutti. Olin tuon miehen silmäterä ja sydämessäni on aina sen hymyn kokoinen paikka tyhjänä. Sitten samasta syystä, ollessani kaksikymppinen, lähti läheinen ystäväni, ex-mieheni sisar jättäen jälkeensä suuren, osin vielä tänäkin päivänä käsittelemättömän surun. Sitä kuolemaa ei voinut hyväksyä; nuori, alle kolmekymppinen perheenäiti tempaistaan täältä meidän keskuudestamme jonnekin tuonpuoleiseen. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta eikä oikeudenmukaiselta se kuolema. Näitä tuntoja Lauri Tähkä sanoittaa hyvin laulussaan "Sinä olet minun". Siinä ilmaistaan vihaa jollekin, joka tuntuu säätelevän tätä elämän pituutta kovinkin julmilla otteilla. Sitten lähti kasvatti-äiti, vain kahta kuukautta ennen esikoiseni syntymää, mitä hänkin odotti kovin. Siihenkään ei ollut vastaansanomista, piti vain pärjätä sekä surun että ilon ja elämänriemun kanssa yhtäaikaa. Kuolema on vienyt käsivarsiltani myös ihan minulle ennestään tuntemattoman ihmisen, satuin vain olemaan läsnä hänen lähtönsä hetkellä.

Olen siis nähnyt ja kokenut kuolemaa, kuten ihan jokainen näille kymmenille ehtinyt. Nuo kokemukset ohjautuvat ulkoapäin; joku muu kuolee, en minä. En kuvittele olevani kuolematon, mutta eihän sitä nyt vielä tässä iässä, alle kuusikymppisenä tarvitse ajatella. Olen perusterve ja eliniän odotekin on noussut jonnekin 85-vuoden tietämille. Teräslady Aira Samulinkin ehätti 96-vuoden ikään ennen menehtymistään aivoverenvuotoon. Näin ajattelin näihin päiviin saakka, kunnes minut pysäytti oma tyttäreni kysymyksellään siitä, olenko jo tehnyt tarvittavia asiakirjoja valmiiksi kuolemaani ajatellen.

En ole tehnyt, en.

Miksi en?

Siksi, että oman kuoleman pelko pidättelee ajatuksia ja nostattaa ahdistavia tunteita. Asiakirjojen laatiminen omaa kuolemaa ajatellen tuntuu jotenkin lopulliselta, ihan kuin ympyrän sulkeutumiselta. Sitten kun sen on tehnyt, jäljellä ei ole enää mitään, vain sen kuoleman odottamista.

Tässä kohtaa piti todenteolla ottaa omat opit käyttöön ajatusten uudelleenmäärittelystä. Otin järjen käteeni ja työnsin tunteen hetkeksi syrjään. Lupasin sille tunteelle, että palaan siihen kyllä, mutta ensin pitää saada käytännön asiat pois päiväjärjestyksestä. Laadin asiakirjan omaisilleni, jossa kerron kaiken olennaisen, mikä helpottaa heidän työtään kuolemani jälkeen. Yllättävän monta asiaa siihen sai kirjata alkaen kuolemaa edeltävästä hoitotahdosta aina muistotilaisuuden järjestämiseen saakka. Pankkiasiat, laskut, IT-asiat, avaimet, kuolemasta ilmoittamiset, monta käytännön asiaa, joiden kanssa on vain tehtävä töitä, että ne hoituvat. Oman tahdon ilmaisun myötä tunsin ahdistuksen helpottavan. Asiakirjan aloittaminen oli vaikeaa mutta loppua kohti ajatus selkeni ja kirjoittaminen sujui lopulta minulle tuttuun tyyliin helposti ja vaivattomasti.

Mitä prosessin aikana tapahtui?

Kohtasin oman kuolemanpelkoni silmästä silmään. Tajusin Chisun Kriisit-biisin sanoin että: "kuolemaa kohti mennään jokaikinen" ja se ei minun kohdallani ole sen kummempi poikkeus. Asia muiden joukossa. Kun käytännön asiat ovat paperilla siistissä järjestyksessä, voin hyvillä mielin keskittyä elämään, joka ikinen päivä.

Terve kuoleman pelko pitää meidät hengissä muistuttaen elämän rajallisuudesta monin eri tavoin joka päivä. Tarpeet ruuasta ja juomasta, lämmöstä ja turvasta saavat meidät toimimaan ja jos niiden tarpeiden täyttymistä jokin uhkaa, kuoleman pelko pitää huolen siitä, että muistamme ne taas. Pikkunälkä muuttuu hetkessä liskoaivojen hallitsemaksi "en-selviä-tästä- hengissä" -kaaokseksi ja kohta huomaamme ahmivamme evästä kaksin käsin. :-)

Kuoleman pelko osaa esiintyä myös epäterveenä tapana tuhota elämää. Paradoksaalista kyllä, elämän liekin sammuttaminen omin voimin on yksi kuoleman pelon oireista. Silloin kuolema saa ajatuksissa "pelastajan" roolin, siitä tulee pakokeino, väylä ulos jostain, jota ei voi kestää tai sietää. Kuoleman pelko naamioituu Elämän peloksi ja näin ihminen tulee virittäneeksi itse itselleen ansan, joka johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin ja tekoihin, usein myös kuolemaan. Taustalla sietämättömässä olossa ovat aina käsittelemättömät, aitajuiset tunteet ja niihin jatkuvasti tapahtumien muodossa osuvat triggerit. Se uuvuttaa ja masentaa, elämästä katoavat kaikki värit, edessä on vain sameata ja harmaata huttua. Tunteiden suosta ei tunnu olevan ulospääsyä ja koska ympäröivä maailma ulkopuolella on täynnä uhkia ja kurjia tapahtumia, oma sisäinen maailma käpertyy hakemaan pelastusta kuolemasta.

Kuoleman lopullisuus ja siihen liittyvä ajattelu "tuonpoleisesta" kiehtovat ihmismieltä jatkuvasti. Kirkko eri uskontokuntineen on jakanut lohtua kuulijoilleen jo tuhansia vuosia sisällyttäen oppiinsa myös eettistä filosofiaa hyvästä elämästä. Paratiisiin pääsee, kun elää oppien mukaan, vastapainona tietenkin pahan voimat ja uhkakuvat helvetin lieskoista. Näillä mielikuvilla ihmiskuntaa on ohjailtu jo tuhansia vuosia ja se kertoo kuoleman pelon voimasta. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan tuon oman elämänsä rajallisuuden kuka milläkin tavalla. Minulle se tuli tyttären sinänsä ihan viattoman kysymyksen muodossa.

Vuoropuhelu olisi voinut mennä jotenkin näin:

-"Äiti hei, oootko sä miettinyt, että sinäkin kuolet joskus?"

-" Minäkö?"

- Ootko miettiny sitä, miten me, sun lapset, sitten hoidetaan sun asioita, kun ei ole tietoa, miten niitä pitää hoitaa?"

-"No nytkö siihen pitää ryhtyä, enhän minä ole nyt kuolemassa, en edes sairas tai mitään, miksi näin pitäisi just nyt toimia?"

-"Ehkäpä just siksi. Sinä olet nyt terve ja elämässä on kaikki hyvin. Nyt sinulla on tilaisuus miettiä, mitä tahdot ja osaat sen ilmaista myös meille."

Kiitos rakas ja viisas tyttäreni! Minä tarvitsin tämän pysäytyksen kohdatakseni itseni ja sen mitä kuoleman kohdatessa tahdon. Nyt se tahto on kirjattu paperille ja tekin sen veljesi kanssa tiedätte.

Pelottava, rajoittava pelko

Lokakuun tunneteemaksi jäi ydintunteista viimeinen eli pelko.

Minulla meni itseasiassa kaksi viikkoa kuukauden alusta miettimiseen, miten tätä aihetta lähestyisin, miten rajaisin ja mitkä näkökulmat nostaisin esiin tuodakseni esiin oleellisen. Aihe on laaja ja selkeästi minua pelotti tarttua siihen. 

Miksi epäröin?

Miksi pelkäsin?

Pelon tehtävänä on varoittaa ihmistä kaikesta vaarallisesta ja estää vaarallisten asioiden toistumista. Se varoittaa asioista, joista  aiemmin on koitunut joko fyysistä tai psyykkistä vaaraa. Asioista, joista tiedetään koituvan uhkaa terveydelle, asioista jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä ja sanomatta. Lista on pitkä ja täysin mahdoton muistaa tietoisella mielellä. Siispä avuksi tarvitaan myös alitajunta, jonka syövereissä on muistissa tähänastisen elämän kaikki tunteet ja kaikki tapahtumat. Ihan kaikki.

Jokaisen oma, henkilökohtainen "virheloki" sijaitsee oman mielen syövereissä eikä kahta samanlaista tietokantaa ole. Minun mieleni syövereistä löytyy vikakoodia mm. uskottavuuden kohdalta. Sinne on taltioitu tieto, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä, joku muu tulee kertomaan minulle, että olen väärässä. En ole tarpeeksi koulutettu, minulla ei ole pätevyyttä ja että esilletuomani ajatukset ovat huuhaata, eivätkä ne perustu tutkittuun tietoon.

Siksi ajatusteni esilletuonti ja niiden julkaiseminen tuntuu vaikealta ja tällä kertaa jopa mahdottomalta. Pelko tunteena siis toimii ja toimittaa perustehtäväänsä minussa.

Kuinka näin on päässyt käymään?

Olen aina ollut innokas oppija. Oppiminen on ollut minulle helppoa ja vaivatonta. Olen looginen ajattelija ja luon johtopäätöksiä nopeasti tarkistelematta asiaan liittyviä faktoja tai muuttujia sen kummemmin. Se on johtanut siihen, että aina kun olen "luonut" jotain omaa, se on ollut jonkun mielestä väärin luotu. 

Esimerkkinä pitkään tekemäni karaokevalmennus. Loin vuosia sitten itselleni ammatin, jossa luotsaan karaokeharrastajia eteenpäin neuvoen mm. laulutekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistä. Tämä oli alkuun laulupedagogien mielestä täysin väärin, näin ei voi toimia, koska minulla ei ole laulupedagogin pätevyyttä. Sain paljon kritiikkiä toiminnastani eikä se todellakaan tuntunut hyvältä. Koin hylkäämisen pelkoa enkä ole vieläkään uskaltanut pitää ääntä osaamisestani pahojen puheiden pelossa.

Toinen esimerkki on tuore ja liittyy lyhytterapiaan. Valmistuttuani lyhytterapeutiksi aloin mainostaa osaamistani verkossa. Sain vastaani kyseenalaistamista ja kritiikkiä koulutukseni tasosta ja siitä, millaista terapiatyötä lyhytterapeuttina on soveliasta tehdä. Pätevyyttäni toimia terapeuttina epäiltiin ja koko ammattikuntaa herjattiin vääräuskoisiksi, kalliilla koulutetuiksi keittiöpsykologeiksi.

Taas vetäisin liinoja kiinni, en enää uskaltanut markkinoida somessa ja aloin vältellä lyhytterapeutti-nimikkeen käyttöä, vaikka siitä hetkestä, kun sen oikeuden sain, on vasta vajaa vuosi aikaa.

Pelkohan se siellä taustalla toimii ja rajoittaa tekemisiäni. Tarkkaan ottaen hylkäämisen pelko.

Jokaiselle pelolle on olemassa juurisyy.

Niinpä tarvitsen nyt tarkastella omaani.

Juuret ulottuvat sananmuksesti syntymääni saakka. Minut on heti syntymäni jälkeen hylätty ja annettu lastenkotiin kasvamaan. Sieltä olen päässyt sijaisperheeseen puolitoistavuotiaana ja saanut itselleni äidin, isän ja isoveljen. 

Muistan varhaislapsuudestani muutaman tapahtuman, jossa hylkäämisellä "uhattiin" pientä tyttöä. Vakavin näistä uhkista oli äidin sanat, kun hän kiukutteluuni kyllästyneenä tokaisi: "kuule Enja, kun siellä lastenkodissa olisi ollut monta muutakin tyttöä vailla kotia."

Sanat saivat aikaan ajatusketjun:

- en saa kiukutella

- minun täytyy olla kiltisti

- kenellekään ei saa tulla vuokseni paha mieli

- minun täytyy yrittää kovemmin olla kiltti

- minun pitää olla parempi kuin ne muut tytöt siellä lastenkodissa 

Tämä hylkäämisen uhkaan liittyvä pelko on ohjannut elämääni siitä saakka ja  kokemuksia hylkäämisistä on tullut matkan varrella tietysti lisääkin.

Pienelle lastenkodista tulleelle tytölle tuo hylkääminen olisi ollut katastrofaalista, kuten kenelle tahansa pienelle lapselle. Niinpä kehitin jo varhain ajatusmallin siitä, että otan selvää ja opettelen asiat, teen kaiken mihin ryhdyn, niin hyvin kuin osaan. Nopea oppimiskykyni viitoitti alkanutta tietä ja niin olen koko ikäni johtanut itse itseäni kuuntelematta juurikaan muiden oppeja ja ajatuksia, seuraamatta ketään tai ottamatta kenestäkään mallia.

Näin toimiessani olen usein ylittänyt oppineisuuden rajoja olematta kuitenkaan oppinut ja tästä minua on kritisoitu oikeastaan koko aikuisikäni.

Tästä yhtälöstä on seurannut hylkäämisen pelon aiheuttama tunnelukko, joka rajoittaa ja osin estääkin ajatusteni esiintuontia julkisesti. 

Kuten huomaat, blogini muodossa olen lähtenyt murtamaan tuota lukkoa. Kohtaan pelkoni kirjoittamalla siitä ja toivon tietenkin, että minua ei hylätä eikä tilalleni haeta jotain toista. Järjen ja ajatusten tasolla tiedän, että kukaan ei tule minua hylkäämään, mutta pelko sisälläni on toista mieltä. Sillä on uhkasta todellisia kokemuksia ja sen tehtävänä on muistuttaa minua niistä kokemuksista. 

Pelko ei unohda.

Sillä on myös tehokkaat työkalut tukenaan:

- Se rajoittaa.

- Se estää.

- Se lamauttaa.

- Se saa nopeasti taistele/pakene -reaktion aikaan kehossa.

- Se ei luovuta vaan uuvuttaa.

- Se keksii syyt ja mustamaalaa seuraukset 

- Se tekee kaiken voitavansa, että uhka ei toteutuisi.

Pelolla on ydintunteista eniten töitä. Se on jatkuvassa tarkkailuasemassa valvomassa tapahtumien kulkua aistien kautta.

Mikä tahansa ärsyke, mikä muistuttaa menneestä uhasta tai vaarasta saa sen aktivoitumaan ja ottamaan muut tunteet hallintaansa. Se liittoutuu herkästi häpeän ja vihan kanssa ja yhdessä ne saavat paljon pahaa aikaan. Ihmiseltä voi mennä työ- ja toimintakyky pelkästään pelkojen vuoksi. Stressi, unihäiriöt, riippuvuudet, syömishäiriöt, autoimmuunisairaudet ovat usein syntyneet käsittelemättömien tunteiden myötävaikutuksella. Pelko johtaa usein tätä oireiden orkesteria, jonka sointi on kakofoninen ja täynnä riitasointuja.

Kuitenkin; pelko on "vain" tunne, siinä missä muutkin tunteet. Se on hyvä oppia tunnistamaan itsessään ja elämään sen kanssa rinnakkain eikä jatkuvassa sotatilassa sitä vastaan. Sen perustehtävä on suojella ja varoittaa vaaroista, niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin ja sen se tekeekin ihan huolella. Meidän tehtävämme on oppia tunnistamaan pelon nostattamat ajatukset ja oppia myös ohittamaan niitä tarpeettomana "ajatushälynä". Suurin osa ajatuksista ei ole relevantteja eivätkä lainkaan sopivia tähän hetkeen.

Minäkin painan taas hetken kuluttua "Julkaise"- painiketta tietäen, että kukaan ei minua hylkää tämän tekstin takia, vaikka kritiikkiä ja eriäviä mielipiteitä taas saankin luettavakseni. 

Kaiken se kestää, vai kestääkö?

Syyskuun tunneteemana on rakkaus ja ensimmäiseen postaukseeni liittyen sain ihania viestejä siitä, miten kaksi ihmistä ovat kohdanneet ja kokeneet heti kohdatessaan suunnatonta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Sitä ihmeteltiin yhdessä, kohtaamiset tuntuvat sattuman sanelemalta mutta kuitenkin täysin järkeenkäyvältä ja jopa järjestetyltä.

Match made in heaven?

Ehkäpä?

Osa suhteista oli jo päättynyt mutta tunne yhteenkuuluvuudesta on säilynyt silti.

Mistä oikein on kyse?

Joku uskoo jälleensyntymiseen ja siihen, että olemme olleet rakastavaisia jo edellisissä elämissä. Joku taas näkee oman minuutensa osana toista ja kun arvot ovat yhteiset, yhdessäolo on kuin ajatusten taikaa, kaikki vain sujuu ja rakkaus roihuaa. Tätä kahden ihmisen välistä yhteenkuuluvuutta ei varmasti koskaan pystytä tieteellisesti täysin selittämään, miksi se ylipäätään syntyy ja mitä tarvitaan, että se kestää. Rakkaudella ydintunteena on siinä suuri tehtävä, mutta sekään ei selitä kaikkea sitä, mihin kaikkeen ihmiset pystyvät itselleen sopivan kumppanin kanssa.

Eräs merkityksellinen asia toimivassa parisuhteessa on seksi ja mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vapaasti. Sekin tuli viesteissä/rakkaustarinoissa vahvasti esiin.

Kaava menee jotenkin näin:

Seksiin tarvitaan suhde ja suhteeseen tarvitaan  aitoa rakkauden tunnetta, jotta se tuntuu oikealta ja seksi toimii. Yhtälö on varsin yksinkertainen mutta erittäin herkkä ja haavoittuva.

Jos suhde rakentuu pelkän seksin varaan, se tuntuu useimmista pelkältä seksuaaliselta suoritukselta. Vähän niin kuin kuntosalikäynnit. Tekee hyvää, siihen jää koukkuun (endorfiini) mutta siihen voi myös kyllästyä. Jos suhteen pelisäännöt ovat kumppaneille yhdessä sovitut ja yhtenäiset, mielihyvän hakemiseen tarkoitettu seksi voi toimia ja antaa sen mitä siltä haetaankin: hetkellisen tyydytyksen. Ikävä kyllä, tällä keinolla haetaan mielihyvää myös parisuhteen ulkopuolelta, salaa toiselta, eikä se puolestaan koskaan voi olla oikein.

Uskottomuudella loukkaaminen osuu kaikista herkimmän ja haavoittuvimman itsetunnon osioon. Se romuttaa luottamuksen ja tuo tilalle vihaisen epäluulon ja pelon hylkäämisestä. Tämä on kyllä jokaisella meistä tiedossa mutta miksi me kuitenkin toimimme vastoin arvojamme? Miksi tarve hetkelliseen mielihyvään saa niin suuren merkityksen/oikeutuksen, että olemme valmiita loukkaamaan meihin sitoutunutta kumppaniamme pahimmalla mahdollisella tavalla?

Usein kiinnijääntitilanteissa vedotaan siihen, ettei uskottomuudella ole ollut merkitystä, koska siinä ei loukattu toista tunnetasolla. Se oli vain pelkkää seksiä. Ihan sama kuin kävisi kuntosalilla jonkun kanssa tai vaikka syömässä. Kysymys kuuluukin, miksi se sitten täytyy pitää salassa? Suhteeseen liittyvä luottamus perustuu kahdenväliseen sopimukseen suhteen rajoista ja useimmiten juuri seksin mukanaolo luo rajat intiimille kanssakäymiselle. Rajat ovat henkilökohtaiset, mutta niiden juuret ovat syvällä kulttuurissa ja kasvatuksessa, minkä olemme saaneet.

Seksuaalisuus on ihmiselle suotu lahja, jota jokainen voi käyttää tai olla käyttämättä parhaaksi katsomallaan tavalla. Se ei ole oikeus eikä velvollisuus. Se ei missään määrin ole kauppatavaraa eikä sovi vallankäytön välineeksi. Se on osa jokaisen identiteettiä ja se voi tuhoutua, kuten tiedetään, monella eri tavalla.

Vastuullinen/turvallinen seksi suojaa sukupuolitautien lisäksi myös tunne-elämän onnettomuuksilta. Arvojen ja rajojen määrittely ja niissä pysyminen yhdessä on ihan yhtä tärkeää kuin kondomin käyttö.

Englannin kielessä on hieno termi rakastelulle: make love. 

Se ilmaisee minusta hienosti sitä, että teemme yhdessä tähän hetkeen jotain, mitä ei vielä ole olemassa. Teemme/luomme rakkautta. 

Löytyykö seksuaalisuuden ytimestä aina rakkautta? Vai onko niin, että rakkauden ytimessä on mahdollisuus toteuttaa vapaasti omaa seksuaalisuuttaan?

Mitä seksi on suhteessa seksuaalisuuteen?

Miten sinä tämän asian näet ja koet?

Millaisia ajatuksia tämä aihe sinussa herättää?

Pysyn kuulolla edelleen 🤗

Rakkauden monet kasvot

Syyskuun tunneteemaksi valikoitui rakkaus.

Tuo tunne, josta maailmaan on syntynyt musiikkia, runoja, kirjoja, maalauksia, ylipäätään taidetta ylenpalttisesti. 

Jo vuosituhansien ajan taiteiljat ovat tarvinneet muusansa ylläpitämään intohimon liekkiä, joka johdattaa kohti rakkauden syvintä olemusta ja tuo taiteeseen syvän ja uskottavan aspektin.

Mitä rakkaus sitten on?

Onko se intohimoa, ystävyyttä, sitotumista tai uskollisuutta? Jos uskomme markkinatalouteen, niin vastaus löytyy kaupan hyllyltä vaaleanpunaisesta marenkihötöstä tai suklaarasiasta. Yleensä se on kallista ja ylimakeaa, paitsi alennusmyynnissä heti sesongin jälkeen. Kultasepänliikkeet tarjoavat kultaa ja matkatoimistot matkoja, hotellit hyvinvarusteltuja svittejä. Välillä muistetaan äitejä, välillä isiä ja onneksi joka vuosi on joulu, jolloin rakkauden saattaa paketoida kultakääreeseen ja antaa rakkaimmalleen.

Jos taas uskomme aineettomuuteen, saatamme lähestyä ehkä jotain osatotuutta rakkaudesta. 

Jos mietimme pelkästään musiikkia, sen avulla on ilmennetty tätä mystistä tunnetta  vuosituhansien ajan ja se on yhdistänyt kultturien eri muotoja kaikkialla maailmassa.

Sanoma löytyy jostain kohtaa rakkauden draamankaarta, joko siitä unelmoidaan, sitä eletään todeksi tai sitten muistellaan jo menetettyä rakkautta.  

Minkään muun tunteen välikappaleeksi ei taidetta ole valjastettu niin tiheästi kuin juuri rakkauden sanoman esiintuomiseksi. Jotain suurta siinä siis täytyy olla, eikö vaikka? 

Suuresta tunteesta on toki kyse,  elämänvoimasta oikeastaan.

Rakkauden perustehtävä on yhdistää, päästää lähelle ja saada aikaan uutta elämää.

Rakkautta pidetään usein piilossa ikäänkuin siinä pelossa, että se katoaa tai sen voima vähenee, jos siitä puhutaan tai se tuodaan näkyväksi. Tämän ajatuksen tahdon osoittaa vääräksi,  koska jos se pitäisi paikkansa, jos rakkauden ilmaiseminen hävittäisi tai heikentäisi sitä, niin miten sitten muut tunteet pysyvät eivätkä katoa? Miten esim. pelko ja viha elävät ja voivat hyvin keskuudessamme, vaikka niitä ilmaistaan ihan jatkuvasti? Vihapuhetta on some puolillaan: eipä ole viha mihinkään kadonnut puhumalla ja ilmaisemalla sitä,  taitaa olla pikemminkin päinvastoin. Joten logiikka katoamisesta ei päde; rakkauskaan ei katoa, vaikka siitä puhuisi päivät pääksytysten.

Rakkaus voi toki kadota ja lakata vaikuttamasta, onhan se kuitenkin "vain"  tunne. Tunteen olomuoto on kuin taivaalla ajelehtiva pilvi. Jostain se alkaa ja johonkin se päättyy. Usein rakkaus päättyy siksi, että tunteen on annettu laimentua eikä sitä ole pidetty yllä rakastavilla sanoilla tai teoilla. Tai jos onkin, niin sanojen ja tekojen merkitys on vaihtunut rutiiniksi, jolloin ne eivät enää ole kosketuksessa itse tunteen kanssa.

Miltä rakkaus tuntuu?

Jokaisella meillä on siihen omakohtainen vastaus, mutta jotain suurta ja tavoiteltavaa se yleisesti ottaen on. Sydämen ylimääräisiä tykytyksiä, perhosia vatsassa, ihastumista, halua olla lähellä tai pitää yhteyttä, halua olla mukana jonkun toisen elämässä. Halua jakaa oma elämä toisen kanssa. Halua saada selville toisesta ihan kaikki ja vastavuoroisesti kertoa itsestään ihan kaikki toiselle mitään salaamatta tai piilottelematta. Ajatusten keskittymistä rakkauden kohteeseen. Tarvetta olla hellä ja rakastava. Tarvetta luottaa toiseen niin, että itse saa osakseen tuota samaa hellyyttä. Tähän perustuu rakkaus, joka johtaa suhteeseen kohteensa kanssa. Yleensä kohde on toinen ihminen, josta tulee läheinen ja rakas. Toki rakkautta voi osoittaa myös eläimelle tai vaikka metsälle ja sen puille, kauniille maisemalle tai oikeastaan ihan mille tahansa. Tunne pysyy samana, kohde vain vastaa tunteeseen omalla tavallaan sanattomasti.

Kaikkein tärkein suunta rakkaudelle on kuitenkin sisäinen, omaan itseen kohdistuva rakkaus. Se, miten ihminen kohtelee itseään, miten puhuu ja ajattelee itsestään. Tämä ei useinkaan ole se kaikkein helpoin rasti elämässä.

Rakkaus on yksi ydintunne muiden ydintunteiden joukossa. Sillä on oma tehtävänsä yhteyksien luomisessa ja niiden merkityksellisyyden ylläpitämisessä.

Jos suhde omaan ydinminään on hukassa, jos omaa paikkaa elämässä ei näe merkityksellisenä ja arvokkaana, elämä kuluu vain suoriutuessa hetkestä toiseen. Ihminen tekee valintoja joka hetki. Nämä valinnat kertovat paljon, tekeekö ihminen niitä sisäisen rakkauden ohjaamana vai ovatko valinnat muita ja muiden tarpeita varten.

Itseään aidosti rakastava ihminen osaa ottaa huomioon muiden tunteet ja tarpeet, mutta ei oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ketju toimii ja tuottaa hyvää mieltä ainoastaan siinä tapauksessa, että rakkaus ja siihen liittyvä sisäinen turvallisuuden tunne toimii ja on tasapainossa.

Ystäväni, suuresti arvostamani kirjailija, kirjoittaja, bloggaaja ja oman elämänsä kuningatar Maiju Palin on puhunut paljon siitä, miten ristiriitatilanteissa tulisi asettua itsensä puolelle. Minusta tämä on äärettömän viisaasti sanottu. Kun valitaan rakkaudellinen tapa kohdata omat tunteet ja ajatukset, hyväksytään ne sellaisina kuin ne ovat ja annetaan niiden virrata vapaasti, tuloksena on hyväksyvä ja aito suhtautuminen omaan itseen, juuri sellaisena kuin se on. Mitään parempaa ihminen ei voi itselleen tehdä tai suoda kuin rakkaudellisen asenteen itseään kohtaan. Tämä ei tarkoita itserakkautta, ei itsensä ylentämistä tai ihailua. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki itsessä vain on. Hyväksyvästi, arvottamatta, vertaamatta mihinkään. Se vain on. Rakkaudellisuus merkitsee ystävällisyyttä, tuomitsemattomuutta, ymmärrystä ja empatiaa. Kun sitä elää todeksi itsessään, se heijastaa rakkauden valoa majakan lailla myös muihin ihmisiin.

Kokeile vaikka. 

Rakasta ja tule rakastetuksi.