Katselen kuvaasi makuuhuoneen seinällä. Siinä yhteispotretissa, missä olen minä ja kasvattiveljeni yhdessä kasvattivanhempiemme kanssa.
Neljä ihmistä, neljä erilaista elämäntietä.
Kukaan ei ole sukua toisilleen, silti me olimme perhe.
Äiti.
Sinä teit tuosta laumasta perheen.
Niin se vain on.
En vähättele kasvatti-isäni roolia perheenjäsenenä, mutta hänen kohtalonaan oli menehtyä syöpään jo siinä vaiheessa, kun minä olin vielä pieni tyttö, vasta aloittelemassa koulutietäni.
Sinun osaksesi koitui selvitä tuosta menetyksestä ja jatkaa elämää eteenpäin.
Onnistuit, koska sinulla oli meidät, kaksi lasta joita rakastit ja kohtelit kuin omiasi.
Onnistuit, koska et jäänyt kiinni katkeruuteen vaan annoit tilaa sydämen valolle ja rakkaudelle.
Onnistuit, koska sinulla oli vahva usko korkeampaan voimaan, jonka käsiin annoit elämäsi ja jaksamisesi.
Sain sinulta hyvät eväät elämään.
Välillä eväiden välissä oli oppia milloin mistäkin. Eväissä tuoksui rehti työnteko maatilalla, ne maistuivat välillä perin arkiselle, mutta kaikki elämän ravintoaineet niissä tuli opittua ja nautittua.
Niillä eväillä olen oman elämäni rakentanut ja syvä kiitollisuus valtaa mieleni, kun katson tuota ainutta kuvaa, mikä minulla sinusta on. Siinä olet vielä nuori ja kaunis. Ilmeesi on vakava, mutta katsessa loistaa lempeys. Olit valmis kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se annetaan.
Minulla on myös toinen äiti.
Nainen, joka on kantanut minua kohdussaan, synnyttänyt ja tunnustanut rehellisesti oman rajallisuutensa kasvattajana.
Luopunut oikeudestaan olla äiti.
Antanut lapsensa pois, luottanut siihen, että jossain on joku, joka pystyy rakastamaan tätä lasta, pystyy pitämään huolta ja kasvattamaan paremmin kuin hän.
Tämä tuskallinen päätös oli ehdottomasti oikea päätös.
Siitä kiitän sinua, synnyttäjäni, elämäni antaja.
Sinulta olen saanut hyvät geenit, joiden avulla terveyteni on pysynyt hyvänä, hiukset päässä ja nivelet kunnossa. Muistan kohtaamisemme tupakansavuisessa rintamamiestalossa kun olin teini. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Sinä itkeskelit ja pyytelit jotain anteeksi. Sopertelit sanoja, joista en saanut selvää enkä ehkä halunnut edes kuulla niitä.
Olen antanut anteeksi.
Olen ymmärtänyt, miksi kohdallani asiat menivät juuri näin.
Olen kiitollinen siitä, että asiat menivät juuri näin.
Sinä teit sen minkä osasit, mihin pystyit ajatellen minun parastani.
Yhteiskunta otti vastuuta kun sinun evääsi eivät siihen riittäneet. Yhteisestä leipälaatikosta riitti eväitä minullekin ja näin jälkeenpäin osaan arvostaa myös tuota palaa elämäni kakussa.
Kiitos viisaudestasi ja syvemmästä ymmärryksestä, mitä ehkä koskaan olen osannut edes ajatella. Luopumalla äitiydestäsi annoit minulle mahdollisuuden parempaan elämään ja se kannatti, näin myös kävi. Me molemmat saimme, mitä eniten tarvitsimme ja halusimme, paremman elämän.
On siis monen tekijän yhteistyön tulos, että minusta kasvoi juuri tällainen aikuinen mikä tänään olen. Elämän ja olosuhteiden muokkaama mieli, jonka tyyneys perustuu luottamukseen siitä, että elämä kyllä kantaa.
Olen kohdannut hylkäämisen jo niin usein, että sen pelko ei enää hallitse tunne-elämääni. Tunnen sen pelon läpikotaisin, eikä se enää pääse yllättämään. En tarvitse paeta sitä, minun on hyvä olla tässä ja nyt ihan omana itsenäni. Sisälläni on suuri määrä rakkautta, iloa ja elämänvaloa. Sen avulla toivon saattavani eteenpäin sitä samaa olemassaolon oikeutusta, mitä itse olen saanut osakseni.
Siitä kiitos sinne minne se kuuluu.
Näille kahdelle äidille ja yhteiskunnalle.
Hyvää äitienpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidäthän keskustelun asiallisena!